Perheenäiti avasi tietokoneen kirjoitusohjelman ja katso mitä ihmettä sitten tapahtui!

Valkoisen paperin kammo on karmaiseva kokemus. Sanat pyörii karkuun päässä, jäsennelty ajattelu on olematonta, korvissa soi kynän hermostunut naputus pöydänkulmaan ja silmissä vilkkuu tekstikursori yhä uudestaan ja uudestaan. Kursori ei jätä rauhaan, sen näkee silmät kiinnikin ja naputus korvista ei lähde pahimmallakaan korvamadolla. Huonoimmassa mahdollisessa skenaariossa kynä naputtaa pöydänkulmaan Baby Sharkin tahtiin kynsien painautuesssa kämmenistä läpi.


Ainahan voi vaan keskittyä kivoihin asioihin, unohtaa koko kirjoittamisen ja vaan olla – PAITSI ETTÄ EI VOI. ”Miten tämän voisi pukea sanoiksi? Millä tavalla tätä voisi kuvailla? Miten tämän asian voisi sanoa eri tavalla? Mikä kirjoitustyyli tähän sopisi? Olisiko tämä proosaa vai enemmänkin pakinatyyppistä?”, pyörii päässä arkisten asioiden lomassa. ”Adjektiiveja lisäten vai pelkistäen lyhyillä päälauseilla?”


Pitää avata kone, pitää kirjoittaa, pitää päästä yli, pitää, pitää, pitää. Puhelimelle syntyy monia luonnoksia, pitää äkkiä painaa Tallenna-nappia. Tallenna ja Poista ovat yllättävän lähellä toisiaan ja maan vetovoima kiskaisee peukalon mitään kyselemettä suoraan valitsemaan Poista. Noin, sinne meni.


Puhelu aviomiehelle 12.10.2020 klo 12.50: ”Tänään mun on pakko avata kone, laittaa korvatulpat ja kirjottaa, MUN ON PAKKO. Mää en kestä muuten.”

Aviomies 12.10.2020 klo 17.42 makuuhuoneen ovella: ”Sää meet ny tonne, sää avaat sun koneen ja sää kirjotat. Sää osaat kyllä, heippa.”


Perheenäiti astuu makuuhuoneeseen, avaa epäillen tietokoneen ja tutkii sitä turvallisen välimatkan päästä. Astuu lähemmäs, istuutuu nojatuoliin ja nostaa jalat sängyn päälle. Sormet alkavat juosta näpppäimillä ja koko muu maailma katoaa:


”miten päästä yli:

  • kirjoita miltä tuntuu
  • kruunaa hirveimmällä klikkiotsikolla, mitä keksit
  • käytä ihan kamalaa sä-passiivia, joka saa itkemään
  • huokaise
  • julkaise
  • kaiva potero ja piiloudu”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti