Mutuilua myyteistä

Vanhemmuuteen liitetään vahvoja mielikuvia, ajatuksia ja myyttejä. Myytti on sanana juhlallinen, jopa korkea-arvoinen. Jos sanakirjan avaa M-kirjaimen kohdalta, ja etsii myytin selityksen, siellä viitataan esimerkiksi jumalkertomuksiin ja yliluonnollisiin hahmoihin. Myytti on asia, jonka uskotaan olevan totta, mutta se ei siltikään pidä paikkaansa. Myytti siis odottaa murtamistaan.

Pyysin Instagramissa ihmisiä jakamaan myyttejä, joita liitetään vanhemmuuteen. Mielessäni oli muutamia tällaisia heittoja, ja sain Instagramin kautta monia mielenkiintoisia väitteitä lisää. Jokainen ihminen muodostaa itse omat mielipiteensä ja ajatuksensa omiin kokemuksiinsa nojaten. Ehkä tällainen moninaisuus sosiaalisessa mediassa kiehtoo minua eniten - voi virtuaalisesti tavata monen eri näkökannan tyyppejä. Nyt niihin myytteihin...


"Yhtäkään päivää vanhempana en vaihtaisi pois."

- Jos joskus saan vielä kolmoset, ja jos ne kaikki tekis poskihampaita samaan aikaan, muuttaisin siks aikaa pois kotoota, totesin eilen siskolleni. Eli kyllä, vaihtaisin.

"Äiti jaksaa kaiken ja rakastaa aina eikä ikinä pohdi, millaista olisi ilman lapsia."

Äiti jaksaa sen, mitä äiti jaksaa. Turvaverkosto, lähipiiri, neuvola, läheiset, ennaltaehkäisevä perhetyö - näissä asioissa naiivisti uskon sanontaan, jossa kerrotaan koko kylän kasvattavan. Meillä on apua ollut koko ajan saatavilla, ja olemme sitä oppineet pyytämään. En tähän myyttiin voi vastata kuin oman kokemukseni perusteella. Joskus hymähtelemme sille, millaista elämämme oli ennen lapsia. Oli opiskeluelämää, ravaamista Suomea päästä päähän, festarit Roskildessa, viikonloppureissu Köpikseen - meidän elämämme lapsiperheenä on pysynyt aivan yhtä tapahtumarikkaana ja menevänä! Roskilde tosin on muuttunut HopLopiksi, mutta Roskildea ja HopLoppia yhdistää hyvin samankaltainen meno. Ilman lapsia emme halua elämäämme miettiä.

"Äiti on aina isää parempi vanhempi."

NOOOOOOT. Tämä ajattelumalli ei palvele ketään. Ensinnäkin, perheiden monimuotoisuus. Toisekseen, avoin keskustelu. Kolmanneksi, tasavertainen vanhemmuus on minulle itselleni selviö.

"Kaikki on aina helppoa ja mukavaa."

Ei oo. Joskus on oltava epämukavuusalueella. Siihenkin voi oppia. Tässä elävä esimerkki entisestä epämukavuusalueen vihaajasta, nykyisestä epämukavuusalueen handlaajasta.

"Lasten kanssa voi käydä vaan lasten jutuissa."

Lasten kanssa voi käydä missä vaan. En nyt ihan paikalliseen yökerhoon lähtis koko perheen voimin, mutta silleen muuten suosittelen lähes joka paikkaan menoo!

"Isät ei osaa hoitaa vauvoja."

Kukaan ei osaa hoitaa vauvoja, jos ei halua opetella. Kyllä me isänä ja äitinä opeteltiin ihan samat asiat. Vaikka naissukupuolea edustan, geenistöstäni ei löydy vauvanhoidon ABC-opasta. Itse asiassa isä ja hoitajat opettivat sairaalassa minua keskosten käsittelyssä, kun ensimmäisinä päivinä sektion jälkeen en oikein pystynyt tekemään mitään kivusta itkemättä. 

"Se, että vauva-ajasta olisi jotenkin pakko nauttia. Ei siitä kaikki nauti, vaikka itse äitiys hienoa olisikin."

Minä nautin vauva-ajasta, mutta en väheksy niitä, jotka eivät sitä aikaa kaiholla kaipaa. Odotan myös sitä, että minun kokemustani ei väheksytä.

"Kaikki muut on täydellisiä vanhempia."

En suosittele minä vastaan muut -ajattelutapaa kenellekään.

"Kun lapsi syntyy, niin vanhempi ei tarvitse enää omaa aikaa."

Mitä on oma aika pohjimmiltaan? Mitä sillä tehdään? Kaipaavatko kaikki omaa aikaa? Kuvailisin itseäni laumaeläimeksi, sillä olen aina viihtynyt porukassa. Olen myös saattanut viettää kokonaisen päivän lukien kirjaa. Nyt kirjoitan tätä petaamattomalla sängyllä äitienpäivälahjaksi saatu paituli ylläni. Yksin. Isä leikkii lasten kanssa oven toisella puolella. Onko tämä omaa aikaa? Kokisin, että ei ole. Huutelemme oven läpi toisillemme, vaihdamme ajatuksia.

Kun menen kampaajalle, menen sinne yksin. Onko se omaa aikaa? Ehkä en ole oikea ihminen vastaamaan tähän, koska en osaa asettua siihen rooliin, joka kaipaa ”omaa aikaa.”

"Vanhemmat ovat aina uupuneita pikkulapsiarkeen."

Jotkut vanhemmat ovat, jotkut eivät ole. Jaksamisen vertailu ei tee kenestäkään sen huonompaa tai parempaa vanhempaa.

"Lapseen rakastuu ensisilmäyksellä."

Voin kertoa tarinan. Olipa kerran tuore äiti, joka näki lapsensa ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen.  Tarkalleen ottaen synnytyksestä oli siinä vaiheessa kulunut vuorokausi. Äiti oli ollut vahvasti lääkittynä kipujen takia, ja kuluvan vuorokauden aikana hän oli kerran noussut seisomaan, vaikka häntä toppuuuteltiin. Olisi pitänyt levätä, ja kerätä voimia. Kaikessa itsepäisyydessään hän halusi kävellä vastasyntyneiden teholle sen osaston ovelta. Matka itsessään ei ollut kovin pitkä, mutta hänen sen hetkinen terveydentilansa ei varsinaisesti ollut paras mahdollinen kyseiseen urheilusuoritukseen. Sisäelimet hakivat paikkaanna, jälkisupistukset korvensivat, pystyssä olo meinasi viedä tajunnan. Jälkivuoto oli, noh sanalla sanoen, massiivista.

Kolmen keskoskaapin nähtyään äiti lamaantui. Hoitaja toi pyörätuolin tapaisen, ja istutti äidin siihen. Tuore isä konemaisesti otti taskustaan pienen mehutetran ja pakotti äidin juomaan sen. ”Tahdon”, äiti vastasi, kun hoitaja huolettomasti kysyi äidin tahtotilaa vauvojen sylittelyyn. Äidin paidan sisään aseteltiin pieni vauva. Niin pieni, että se painoi hädin tuskin kolmen voipaketin verran. Siinä hetkessä äidistä tuli Äiti. Hän hengitteli vauvantuoksua, ja piti käsillään kiinni tuosta pienestä sintistä. Pienen pienestä sintistä, joka hänen sisältään oli otettu pois, oikean kylkikaaren alta.

Äiti sai jokaisen kolmesta vauvasta syliinsä. Vauvat olivat ihania, upeita ja kauniita, mutta tilanne tuntui oudolta. Niin kuin äiti olisi katsonut itseään huoneen nurkasta. Pelotti.

Meni viikko. Toinenkin. Kolmannen viikon alussa äiti osasi sanoa rakastavansa niitä pieniä myttyjä. Heidän oli pitänyt vaan vähän tutustua alkuun toisiinsa. Summa summaarum, se on ihan normaalia ja hyväksyttävää, jos pallo on hukassa vastasyntyneen vauvansa nähtyään.


Tuliko "juupas eipäs" -olo? Rohkenen väittää, että sinulle tuli fiilis, että olisit ollut mukana narunvetoleikissä. Toinen sanoo toista, ja toinen toista. Ehkä sitä se vanhemmuus pohjimmiltaan onkin.

Jokainen uusi elämänvaihe opettaa ihmiselle jotakin. Kun olen aloittanut opiskelut tai uuden työn, reppuuni on aina tullut jotakin uutta. Vanhempana olen pyöristänyt teräviä kulmiani. Olen vihdoinkin oppinut kuuntelemaan muita ihmisiä ja mietin joskus jopa sekunnin verran ennen suuni avaamista. Samalla mieluummin jätän orastavatkin tappelut ja sanahelinät väliin - säästän kiistelyyn kuluvan energian niin paljon mieluummin johonkin muuhun (vaikka suklaan syömiseen.)

Pikkulapsiarkeen liittyvät väittelyt perhepedistä, unikoulusta, sormiruokailusta – sommoro nääs, pitäkää tunkkinne. Olen valmis kumpiakin osapuolia arvostavaan dialogiin. En sellaiseen, jossa ei nähdä muuta kuin oma kanta ja pidetään sitä absoluuttisena totuutena. Niin kauan kuin minulla on valta päättää, mihin keskusteluun lähden mukaan ja mihin en, niin käytän sitä valtaa hyvin mielelläni. Johtopäätökseni tästä suuresta tieteellisestä myytti-tutkimuksesta onkin, että koko vanhemmuus on mutuilua mutuilun perään; ja se on ihan fine!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti