Rakas raskaus

Hei raskaus, 

me tapasimme viimeksi 363 päivää sitten. Kun kello löi  yhdeksän minuuttia yli aamuyhdeksän, minä erkaannuin sinusta. Jätit jälkeesi litroittain verta leikkaussalin lattialle. Muistan vieläkin, miltä tuntui, kun lapsivedet holahtivat sektioviillosta lattialle. Se oli kuin valtameressä vellova myrsky, joka etsi pakoreittiä. Minä olin se valtameri ja sinä olit se myrsky.

Sinä kohtelit minua kaiken kaikkiaan hyvin, jos niin voi sanoa. Kun raskaustestiin piirtyi viiva, en uskonut sen olevan totta. Samalla kuitenkin varmuus valtasi minut. Jokin oli käskenyt minua "pissaamaan tikkuun" vuorokautta aiemmin kuin oli oikea testauspäivä. Olin ollut säntillinen raskaustestien kanssa ja tehnyt ne juuri sinä päivänä, kun oli määrätty. Niinä testauspäivinä heräsin jo aamuneljältä virtsarakko täynnä ja odotin, odotin, odotin. Nyt keskellä päivää halusin testata tiineyteni mahdollisuuden - muuten vaan.

Viiva oli selkeä. Tuijotin viivan piirtymistä silmä kovana. Siihen se nousi, uljaana ja vahvana. Ensimmäisenä soitin miehelleni: "Voi vittu, mää taidan olla raskaana." Sen jälkeen soitin lapsettomuuspolille ja ilmoitin juhlallisesti tehneeni juuri positiivisen raskaustestin. Minua onniteltiin ja lausuin sanan "kiitos" linjan toiseen päähän niin heleästi ja sointuvasti kuin sen voi sanoa. 

Sinä, raskaus, pelotit minua. En minä toisaalta sinua pelännyt, minä olin monta vuotta jo halunnut sinun asettuvan minuun. Pelkäsin, että menetän sinut. Sinä taisit imeä pelostani voimaa. Kun hermostuneena laskin käden vatsalleni, lähetit sähköiskun nopeudella potkuja ja kosketuksia kämmentäni vasten. Varmistit, että tunnistan jokaisen liikkeet. Osasit pyyhkiä huoleni pois. 

Itsenäisyyspäivänä muistutit minua siitä, että nyt pitää rauhottua ja levätä. Toisaalta, miten olisin voinut levätä yhtään enempää, raskaus? Sinä sait vatsanahkani venymään niin, että se sattui. Sinun takiasi jouduin oppia hengittämään uudella tavalla. Sinä nostit sykkeeni samoihin lukuihin kuin vauvoilla. Liitoskipuja itkin ja kärsin niiden takia yötä päivää. Minä lepäsin niin paljon, kun en voinut muuta!

Siitä huolimatta asetit minulle sinä itsenäisyyspäivänä lamauttavan päänsäryn, omituisen olon, muljahtelua sydämessä, supistuksia ja teit minut totaalisen passiiviseksi. Lääkäri päästi minut kotiin, mutta vain sen takia, että asumme puolen tunnin ajomatkan päässä sairaalasta. Silloin ymmärsin, että sinä raskaus halusit pitää huolen minusta. Halusit muistuttaa, että nyt minun tärkein tehtäväni on kasvattaa vauvoja rauhassa.

Sinä toit minulle suonikohjut takaisin, raidoitit vatsani ja sait tissini roikkumaan. Minulle ne asiat ovat toisarvoisia nykyään. Ei ulkonäköasiat kiinnosta minua niin kuin ennen. En välitä sellaisista enää. Suurimman muutoksen teit minuun ihmisenä. En tiennyt, että ikinä voisin rakastaa ketään näin paljon. En tiennyt, että ikinä voisin olla huolissani kenestäkään näin paljon. Muutit arvomaailmani ja laitoit asiat tärkeysjärjestykseen.

Kaipaatko sinä minua, raskaus? Onko sinulla ikävä meidän yhteisiä hetkiämme? Minä muistelen inholla niitä pitkiä minuutteja, kun olimme yhdessä ottamassa sydänkäyriä. Tuskanhiki kasteli minut päästä varpaisiin ja nosti kyyneleet silmiin. Selällään makaaminen meinasi viedä tajunnan, mutta olin sopinut sinun kanssasi, että pystymme olemaan selinmakuulla toimenpiteiden ajan. Sinä lupasit minulle, että hommat saadaan nopeasti tehtyä. 

Yleensä pidit lupauksesi. Joskus päätit vaikeuttaa sitä nostamalla sykkeeni sataanyhdeeksäänkymmeneen samalla pitäen yhden vauvoista jatkuvassa liikkeessä seitsemäntoista tuntia. Seitsemäntoista kivuliasta tuntia, kun joku koitti tulla kylkiluideni läpi takapuoli edellä. 

Muistatko, kun kuulimme sektiopäivästä? Makasin silloin kyljelläni osastolla ja koitit saada yhden vauvoista tunkeutumaan häpyluuni läpi. Kun kuulit, että päiviä oli jäljellä enää muutamia, otit kaiken ilon irti. Vaikka supistuksia esteltiin lääkkeillä siitä hetkestä eteenpäin, et antanut periksi. Sektiopäivän aamuyönä hoitaja määräsi minut soittamaan mieheni paikalle, jos leikkausta joudutaan kiiruhtamaan. 

Sinä aamuna en meinannut päästä vessanpöntöltä ylös, kun supistukset löivät kuin sata puukoniskua nivusissa. "Ny PER-KE-LE", huusin, kun ponnistin itseni ylös siinä pienessä kopissa. Sinä olit päättänyt, että me todellakin eroamme sinä päivänä. Sinä hulluna aamuna minä itkin ja rukoilin, että pysymme yhdessä puoli yhdeksään saakka. Ja sinä parhaasi mukaan koitit aikaistaa kaikkea ja rikkoa sopimuksemme. 

Minä inhosin ja rakastin sinua, raskaus. En tiedä, tapaammeko me enää. Osa minusta haluaa, että tapaamme joskus. Osa minusta pitää eropaperit vireillä kanssasi. 

Se oli bensaa liekkeihin endometrioosille, kun koitin löytää sinut, raskaus. Loputon ajojahti, jolle ei tuntunut löytyvän loppua. Otit minut hellään syleilyysi sinä päivänä, kun raskaustestiin piirtyi viiva. Levitit sammutuspeiton ja tukahdutit endometrioosin liekit. Siitä minun on kiittäminen sinua, raskaus. 


Yhdessä olimme vetovaljakko, joka sai aikaan jotain aivan käsittämättömän haurasta, kaunista ja täydellistä. Kiitos siitä, raskaus. Kahden päivän päästä tunnen taas leikkaussalin kirkkaat valot silmissäni. Mieleni sopukoissa puristan kätilön kättä ja tunnen, miten voimakas paine purkautuu kohisten bikinirajalla olevasta sektioarvesta. Sinä olit minun myrskyni, minä sinun valtameresi. 




Ny riitti


  • Maaliskuiset 2019
  • Monikko-odottajat 2019
  • Monikkosynnyttäjät 2019
  • Alkuvuonna syntyneet 2019
  • Imetyksen tuki
  • Mamman maitopullo - täyspumppaajien vertaistuki 
  • Turvaistuimet / Bilbarnstolar
  • Monikkolasten imetys
  • Nokian vauvat 2019
  • Kantoliinat ja kantoreput - kysy ja keskustele


Luetteloin ylle sosiaalisen median ryhmiä, joihin olen liittynyt raskaaksi tulon ja synnytyksen myötä. Ei taida olla sellaista asiaa, johon ei löytyisi omaa spesifiä ryhmäänsä.

Mediakasvattajana koen esimerkiksi verkossa olevat vertaistukiryhmät hyvinä. Verkko on esteetön, joka lisää sen käyttömukavuutta. Ei ole rajoittavia kellonaikoja ja ujot sekä aratkin henkilöt voivat helposti liittyä keskusteluun mukaan. Vuorovaikutus tapahtuu verkossa yleensä kirjottaen. Kasvokkain keskusteltaessa ilmeet ja eleet kertovat paljon. Sarkasmi ei avaudu välttämättä näytöltä lukien ja väärinymmärryksiä tapahtuu.

Kasvattajana olen saanut paljon vertaistukea niin odotukseen kuin äitiyteen verkon kautta. Toisaalta tällaisissa vertaistukea tarjoavissa verkkoryhmissä on joskus hankala liikkua niin sanottuna välimallin naisena; kun ei ole henkeen ja vereen vaikkapa täysimettäjä, unikoulun kannattaja, unikoulun vastustaja, sormiruokailija, lapsentahtinen, omaa aikaa vaativa, soseet itse tekevä, neuvolan vastustaja, vähään tyytyväinen tai paljoon tyytyväinen, niin on vaikea ottaa osaa keskusteluun. On myös hankala olla ottamatta osaa keskusteluun, jos niskakarvat nousevat pystyyn pelkästään lukemisesta. Kolmas vaihtoehto olisi vain rullata ohi, hymähtää ja antaa olla. Yleensä kuitenkin huomaan olevani se, jolle on tärkeää tuoda oma mielipiteensä julki.

Kuitenkin olen tietoähkyssä siitä, mitä kaikkea nämä somessa olevat ryhmät tuovat eteeni. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, että jonkun oikea tissi tuottaa enemmän maitoa kuin vasen tai että joku on ottanut kuvan naapurin autosta, jossa turvaistuin on asennettu ehkä väärin? Välttelen niitä, ne ellottavat minua eivätkä ne tällä hetkellä tuo elämääni oikeastaan mitään hyvää. Äitiyden alkuviikkoina ne olivat osittain turvasatama, jossa oli paljon samoja asioita puntaroivia ihmisiä.

Mitä enemmän olen löytänyt omaa äitiyttäni, sitä enemmän olen etääntynyt someryhmistä. Minusta on tullut varmempi ja luotan itseeni. Suurimman työn äitiyden löytämisessä olen tehnyt minä itse, ja arvokkain keskustelu on syntynyt kasvotusten tai hyvien ystävien kanssa tekstaillen.

Samalla tekisi mieli kommentoida someryhmien epätoivon hetkiä seuraavasti: "SINÄ TEET KAIKEN OIKEIN, ÄLÄ KUUNTELE MUITA, TEE NIIN KUIN ITSESTÄ HYVÄLTÄ TUNTUU!" Jos esimerkiksi nettikaverin vauva nukahtaa puolessa minuutissa itsekseen sänkyyn ja sinun vauvasi tarvitsee pulloa, tissiä ja laulua nukahtamiseen, anna ne vauvalle. Jos sinun neljän kuukauden ikäinen vauvasi heräilee yössä 20 kertaa ja nettikaverin vauva nukkuu 14 tuntia putkeen, ehkä niitä kaverin vauvan unia voi kyseenalaistaa. Tai antaa olla, jättää kommentoimatta, rullata ohi.

Someryhmissä tuntuu olevan tärkeää myös eriytyä. Jos saman vuoden odottajat ovat samassa ryhmässä, tarvitaan hetken päästä erikoisryhmä joka kuukaudelle. Sitten tarvitaan ryhmät monikkoja odottaville. Hetken päästä todetaan, että puoleen väliin vuotta lyödään viiva. Ensimmäisen puolen vuoden aikana synnyttäneet ovat omassa ryhmässään ja viimeisen puolen vuoden aikana synnyttäneet ovat omassa ryhmässään. Lopputulema on se, että kohta löydän itseni "Tammikuiset 2019 identtiset kolmoset Nokialla" -ryhmästä.

Tästä pääsemme aasinsiltana Syömishäiriöliiton #siivoosome -kampanjaan. Siinä tarkoituksena on olla seuraamatta sellaista sisältöä, joka saa seuraajassa aikaan huonoja viboja - oli se sitten pahaa mieltä, riittämättömyyden tai huonommuuden tunnetta. Tämä äitiaasi nyt julkaisee  blogikirjoituksensa, könyää itsensä sillalle ja siivoaa somensa. Osa alussa esitellyistä ryhmistä jää, osa lähtee.

Haluan siteerata vielä loppuun nimeltä mainitsematonta ihmistä, joka osuvasti kommentoi yhtä somessa paljon keskustelua herättänyttä  kirjoitustani: "Kun kirjoittaa selviytymiskeinona ajatuksiaan blogiin, ja muut lukevat sitä vakavasti otettavana journalismina. 😄" Tuottamani somesisällön, niin blogin kuin Instagramin, näen virtuaalisena päiväkirjana. Virtuaalisena päiväkirjana, jossa kerron elämästämme kolmen samanikäisen lapsen kanssa. Tämä on minulle myös selviytymiskeino ja tietynlainen terapiamuoto.

Kirjoittaminen on aina auttanut minua jaksamaan. Yksi syy siihen, miksi haen uutta näkö- ja tulokulmaa sosiaaliseen mediaan sekä yksityisenä henkilönä että perhe-elämästä kertovana on se, että saan kritiikkiä, jossa joidenkin ihmisten mukaan nostan itseäni ylemmäs olemalla kolmosten äiti. Minä olen äärimmäisen onnellinen äiti kolmelle tyttärelle. Harvemmin tällaista polkua elämässään valitsee itse. Minä kuljen sen polun läpi äärimmäisenä ylpeänä äitinä. Minä voin äitinä antaa vinkkejä, jos minulta niitä kysytään. Kysyn myös paljon mielipiteitä ja näkökulmia, miettimättä tippaakaan onko vastaaja esimerkiksi lapseton tai viiden lapsen kasvattaja. Tee sinäkin niin.





Se kenen maitoa juot, sen lauluja laulat?

Tissit, daisarit, lollot, tisukat, lolsterit, rinnat, tisuliinit - tässä ensimmäiset mieleen tulleet synonyymit rinnoille. Jos aikaisemmin tuli koettua rinnat jotenkin seksuaalisiksi, raskauden ja imetyksen myötä ne ovat ainakin itselle muuttuneet maitoa tuottaviksi ruokintavälineiksi. Alkuun ne olivat kivikovat ja kipeät maidonnousun takia. Nyt ne roikkuvat mukana löysinä ja hyllyvinä muistuttaen 1990-luvun puristeltavia stressileluja.

Olen imettänyt kohta vuoden. En varmaankaan ikinä olisi onnistunut koko hommassa näin hyvin ilman synnytyssairaalani lempeää kätilöä, joka päättäväisesti toi sänkyni viereeni rintapumpun ja kädestä pitäen opetti sen käytön. Siinä minä tötteröt tisseistä huudatin rintapumppua ja isä juoksutti teholle vauvoille puolen millin ruiskuissa kolostrumia. Hiljakseen puolen millin ruiskut vaihtuivat kolmen millin vetoiseksi. Sitten saalis olikin puolen desin pulloissa ja parin viikon päästä puhuttiin jo neljänneslitran tonkista.

Imetystä kokeiltiin muutamaan otteeseen sairaalassa, mutta rehellisesti sanottuna se ei tuntunut oikealta eikä hyvältä. Vauvat olivat niin pieniä ja heiveröisiä ja rintani olivat valtavat heihin verrattuna. Energiaa kului aivan turhaan meiltä kaikilta siihen ähellykseen. Vastasyntyneiden teholla sovin lasten omalääkärin kanssa, että imetyksestä ei puhuta nyt minulle sen enempää. Koneelle kirjattiin, että äiti lypsää vauvoille kaikki maidot. Ja niin minä teinkin, yötä päivää kolmen tunnin välein.

Minua tsempattiin ja minua kummasteltiin. Minulle kerrottiin, että vain rinnasta imiessä lapsi on lähellä äitiä, että pulloruokinta ei ole aitoa välittämistä. Käskettiin lopettamaan "koko touhu" ja kauhisteltiin tuttipullojen pesua. Moinen arvostelu tuntui oudolta. Tuotin maitoa kolmelle keskoselle, jonka voimat eivät riittäneet rintaruokailuun. Pumppasin puolen päivän ateriat kerralla, enkä kokenut sitä haastavana. Nämä negatiiviset ihmiset eivät itse asiassa kertaakaan kysyneet minulta sitä, että miltä pumppaus minusta tuntuu. Olisin voinut vastata, että se tuntuu vaivattomalta ja samalla helpottavalta, että voin äidinmaidolla ruokkia lapsiani.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, tammikuu 2019.)



Kun kotiuduimme, sain sairaalan maitokeittiöltä kylmäkassillisen äidinmaitoa kotiinviemisiksi - omaani tietenkin. Ylituotantoa oli siis, niin hullulta kuin se kuulostaa. Vauvat saivat eräänlaista jauhemaista ravinnerikastetta alkuun, ja sitä oli helppo mitata pulloon tissimaidon kaveriksi. Meillä oli tarkat maitomäärät millien tarkkuudella jokaiselle. Isä mittasi tuttipulloihin maidon, lisäsi ravinteet ja sekoitti pullot. Sitten alkoi pullotushetket, jotka hiljakseen nopeutuivat.

Imetys rinnalta ei edelleenkään onnistunut. Se sattui. Se sattui niin paljon, että huusin sisäisesti ja itkin enemmän kuin pahimpien liitoskipujen aikaan. Ensimmäisen parin kuukauden jälkeen vauvat alkoivat pulautella runsaammin ja pumppausta piti lisätä, että pysyi maitomäärissä mukana. Oli pumppausliiviä, ja muita virityksiä. Pullosyöminenkin alkoi tökkiä ja imetyshetkien yrittämisestä olin jo luopunut kokonaan. Syvällä sisimmissäni olin häpeissäni ja pettynyt täysin itseeni.

Korviketta kului ensimmäisinä kuukausina minimaalisesti. Pienin tytöistä tarvitsi kasvunsa tueksi ainoastaan rintamaitoa, joten pakastimme satunnaisia annoksia niin sanotuksi puskuriksi. Nyt jokainen voikin sitten arvata, suostuuko yksikään tytöistä syömään sulatettua maitoa...
Kun vauvat vahvistuivat, halusin kokeilla, josko rintaruokinta onnistuisi. Onnistuihan se, joten kuten. Imuotteet olivat huonot, imetys sattui liian paljon ja se kuormitti henkisesti. Oli aika palata pumppauksen pariin.
 (Lainaus omasta päiväkirjasta, maaliskuu 2019).


Keväällä soitin lääkäriin ja tiedustelin osaavaa lääkäriä, oikein konkaria, liittyen pienten vauvojen huuli- ja kielijänteisiin. Sain kolme peräkkäistä aikaa seuraavalle päivälle. Pakkasimme pesueemme ja lähdimme. Parkkihallissa otin kaksi vauvaa tuplakantoreppuun ja isä työnsi yhtä vaunuissa. Ilmassa oli tietynlaista suurta urheilujuhlan tuntua: kohta saisimme pitkään vaivanneeseen ongelmaan ratkaisun, toivottavasti. Lääkäri kuunteli meitä tarkasti, tutki vauvat ja kohta oltiinkin jo toimenpidehuoneessa. Itkin, kun tuntui siltä, että sydämeni päältä olisi nostettu tonnin painoinen lohkare. Itkin, kun vauvat itkivät. Itkin, kun meitä oli kuunneltu. Itkin, kun en osannut lopettaa itkemistä. Isä kysyi, miten on parasta hoitaa vauvoja kotona operaation jälkeen. Lääkäri katsoi minua syvälle silmiin ja totesi: "Imetys on nyt paras hoito." Nyökkäsin totisena takaisin.

Muutama viikko sitten kävimme lääkärissä ja hetken päästä olimme kaikki toimenpidehuoneessa. Lääkäri järjesteli instrumenttejaan ja operoi huuli- ja kielijänteet kuntoon. Kun lohdutin itkevää lastani, lääkäri katsoi minua luottavaisesti silmiin ja sanoi imetyksen olevan parasta hoitoa.
Kotona alkoikin varsinaiset tissitalkoot. Kaikilta tytöiltä sujui syöminen! Ja he söivät itsensä kylläiseksi rinnasta.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, huhtikuu 2019.) 


 Aina pelotellaan pahalla pullolla ja todetaan sen pilaavan imetyksen. Minä sanon nyt suoraan oman mielipiteeni: höpö, höpö. Jokainen vanhempi ruokkikoon lapsensa itselleen sopivalla tavalla. Tavalla, joka ei kuormita eikä lisää stressiä. Meillä vauvat nappasivat tissin suuhunsa ja söivät kuin vanhat tekijät. Isä ahmi netistä imetystietoutta ja minä imetin. Ja imetin. Ja imetin. Ja imetin. Se oli fantastista! Pulloja ei tarvinnut enää pestä ja steriloida kahdeksaa kertaa päivässä, kun oli tissiä syövät lapset!

Olimme missä tahansa, minä imetin. Jos aiemmin oltiin huolissaan jaksamisestani pumppauksen suhteen, nyt osa oli huolissaan jaksamisestani imetyksen suhteen. Otin huolen vastaan ja totesin, että ei huolta! Elämänlaatuni parani jänneoperaation myötä. Tyttöjen syöminen sujui, puklailut vähenivät ja vatsavaivat olivat minimissä. Samalla sain verta vuotavat kipeät rinnat, tiehyttukoksia, rintatulehduksen ja piimäkokkareita. Siitä huolimatta - MINÄ IMETIN JA SE OLI MAHTAVAA.

Joku sanoisi, että tisseihin luottamalla kaikki selviää. Tissini ovat erittäin luotettavat. Olen aina kokenut, että ne eivät ainakaan vuoda minkään tason salaisuuksia. Karu fakta on se, että rasitus rinnoissani on niin suuri, että se tuottaa kipua. Nyt kärvistellään ja toivotaan, että joskus on edessä vielä seesteiset imetystuokiot, jolloin korvissa ei humise eikä jalka potki lattiaa.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, toukokuu 2019.) 



Nyt eletään joulukuuta ja imetän edelleen. Imetyskipu kesti aikansa, mutta loppui kuitenkin. Kesän tissimaratoneina en olisi uskonut, että saapuu aika, kun vauvat käyvät rinnalla muutamia kertoja päivässä. Imetys on muuttunut neutraaliksi asiaksi minulle. Samalla se on myös minun oma tuntemus aiheesta, minun oman kokemukseni myötä. Yötkin muuttuvat hiljakseen rauhallisemmiksi; hitaasti, mutta varmasti.

Jos minulta kysytään, miksi imetän, se tuntuu minusta hassulta. Näen tämän asian muun muassa taloudellisena: kun korviketta kuluu vähemmän, niin rahaa jää enemmän esimerkiksi vaippoihin. Ja ihan oikeasti, miten kenellekään kuuluu edes koko asia?


Imetys itsessään on herkkä aihe. Olen törmännyt ihmisiin, joilla on monia mielipiteitä imetyksestä ja vauvan ruokkimisesta yleisestikin. Toisilla imetys sujuu kuin tanssi, jotkut ovat tietystä vinkkelistä katsoen jopa fanaattisia imetyksen suhteen. Joku tandemimettää tuosta noin vaan, ja toinen syöttää korviketta. Kaikki tavat ovat erittäin FINE!On myös äitejä, jotka eivät voi imettää. Jokaisen kroppa toimii eri tavalla, se todentui itsellenikin sektion jälkeen. Ensin maitoa ei tullut yhtään, muutaman päivän päästä tissit roikkuivat polvissa ja meikämandoliini kylpi hiessä ja maidossa. Lypsykone pauhasi ja pullot täyttyivät. Se oli minun kroppani tapa toimia.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, syyskuu 2019.) 

Maaliskuu 2019, ruokatauko shoppailun välissä





Kesäkuu 2019, ruokatauko kesälomareissulla

Rakas päiväkirja

4.12.2019


Käsi. Viisi sormea. Kun rannetta pyörittää, käsi liikkuu. Sormia voi taivuttaa. Niitä voi liikuttaa yksitellen, samaan aikaan tai yhdistellen näitä toimintoja. Sormen voi laittaa suuhun; oli se sitten oma tai kaverin leipäläpi. Katselen syöttötuolissa istuvaa tytärtäni ja hänen suurta innostusta omasta kädestään. Ja viidestä sormestaan. Itse koitan lähinnä osua lusikalla omaan suuhuni puurolautanen edessäni.

Jos edellisiltana asetin pääni tyynylle 19.53, jo 19.54 olin täysin unessa. Harvinaista kyllä, sain nukkua lähes neljä tuntia putkeen. Neljän tunnin yhteneväisellä unijaksolla jaksaa jo hyvin. Loppuyö oli yhtä silppua: syöttöjä, yhden virkeän vauvan nukuttamista, hyssyttämistä. Aamulla herään sohvalta, kun halusin antaa miehelle pidemmän unipätkän. Sohvalta pääsee nopeampaa könyämään itkevien vauvojen luo.



5.12.2019


Keho tuntuu raskaalta, jalat liikkuvat vain pakosta. Jossain syvällä sydämessä on umpisolmu, mikä päättäväisesti tuntuu kiristyvän. Tiedän sen solmun kiristäjän nimeltä. Se on Suru. Suru saapuu luokseni aina tänä päivänä, joka vuosi. Se löytää minut, missä tahansa olenkin. Se ilkkuu, se pakottaa kyyneleet silmiin ja saa hampaat porautumaan huulista läpi.

En kaipaa Surua tänään. Suru sattuu tietämään, että tänään on sen päivä. Tänään on vuosipäivä Erittäin Tärkeän Ihmisen menehtymiselle. Sattuu, on paha olla. Ottaisin mieluummin pääni sisälle Kaipuun, Ikävän tai Haikeuden. Jopa pitkät, terävät tikut kynsien alla olisivat parempi kuin Suru.

Suoristan selkäni, suljen silmäni. Tunnen, miten ylähampaani painautuvat alahampaitani vasten. Kädet puristuvat nyrkkiin. Hartiat nousevat korviin. Hengitän sisään ja ulos. Kehoni rentoutuu, mieleni ei. Avaan silmäni ja tuijotan peilikuvaani uhmakkaana. En halua Surua luokseni. En tänään.

Ilmeettömänä järjestelen tavaroita. Pyykit pyykkiin. Roskat roskiin. Teen  kaappiin tilaa kantamalla tavarat sieltä toiseen kaappiin. Otan pinnasängyn jalkojen alta rikosromaanit, suoristan sängyn ja laitan rikospähkinät takaisin nostamaan sängynpäätyä. Kun pidän itseni kiireisenä, en ehdi ajatella. En ehdi surra. En ehdi kaivata. En ehdi ikävöidä.

Illalla katselen pinnasängyissä nukkuvia tyttäriäni. Kurkkuani kuristaa. Pimeys ympäröi minut siihen aikaan ja paikkaan. Solmu, joka sydäntäni on koko päivän ajan kiristänyt, tuntuu antavan periksi. En pysty hallitsemaan enää itseäni.

Istun lattialla ja se tapahtuu. Suru murtaa minut. Ikävä nuijii minua sisältä. Kaipaus avaa kyynelkanavani. Annan kyynelten juosta kasvoillani. Jaksoin tämän päivän. Minä selvisin.



6.12.2019


Tänään jalka nousee kevyesti. Kello 7.26 olen järjestänyt koko perheen jo vaunulenkille. Minulla on kantorepussa yksi vauva, isällä vaunuissa kaksi. Vaikka lähtö oli "KOMPPANIASSA HERÄTYS, NY MENNÄÄN!" -tyylinen, ehdin kopata kahvit keittimestä termariin. Siinä kävellessämme totean, että vuosi sitten minulla oli vauvaa, istukkaa ja lapsivettä mahassani kilomääräisesti enemmän kuin nyt kyydissä  olevalla painoa.

Kotiin päästyämme jatkan eilen aloittamaani raivausurakkaa ja saan sen valmiiksi. Isä alkaa ennen iltavuoroaan vuorostaan kantaa eteisestä roskasäkkejä roskiin sekä täyttämään varastoa vaatepusseilla, jotka aikanaan kulkeutuvat hyväntekeväisyyteen.

Linnan juhlien lomassa mummu nukuttaa kaksi vauvaa suit sait sukkelaan. Itse keskityn syömään joulutorttuja ja miettimään, millaisen mekon itse pukisin Linnan juhliin. Kolmas vauva hihkuu, kikattaa ja pyörii, ehkäpä juhlistaakseen itsenäistä isänmaatamme. Lopulta hän saa unen päästä kiinni tutussa ja turvallisessa sitterissä.

Kun isä tulee töistä, katsomme Sorjosta Areenasta. Keskitymme silmä kovana katsomiseen noin 4,5 sekuntia, kunnes nukahdammec molemmat tyytyväisen autuaina sohvalle.





Rakas päiväkirja

Seitsemän päivää allekirjoittaneen pään sisällä. Jokaiselta päivältä ajatuksia, otteita ja pohdintoja. Ei ehkä niinkään selviytymisopasta kolmoselämään, vaan aitoa ajatuksenjuoksua. 



30.11.2019


Pelkkää samalla neliöllä makaamista, potkimista ja huutamista. Puremista, hakkaamista, toisen päälle kipuamista. Itkemistä, raivoamista, kiusantekoa. Hampaiden kiristelyä, konemaisia liikkeitä ja siirtymästä siirtymään selviytymistä.

Kunpa voisi juosta tulikuumasta saunasta nato-ohjuksena avantoon. Pommilla ja alasti.



1.12.2019


Aamupuurolla katselen  kolmea pientä linnunpoikasta. Kolmea suloista linnunpoikasta. Siinä he napottavat suut auki lusikan nähdessään. Hiljaa, rivissä. Pieni kyynel juoksee silmäkulmastani ja onni kutittelee mahanpohjaa.

Kaikki, mitä teen, tuntuu soljuvan hyvin. Ulkona on vähän pakkasta ja lunta, sekin tuntuu maailman upeimmalta asialta.  Lattialla maatessani jokainen tytöistä käy antamassa minulle märän pusun ja kiskomassa hiuksiani. Herkistyn vähän. En ole varma, nousevatko kyyneleet silmiini infernaalisen hiustenrepimisen aiheuttaman kivun vuoksi vai ihanan eleen takia. Pyyhin hihallani kuolat ja kyyneleet pois kasvoiltani.



2.12.2019


Aamuviideltä revin joulukalenterin luukkua auki ja imeskelen sentti kertaa sentti kokoista  suklaapalaa hurmioituneena silmät kiinni pimeässä olohuoneessa.

Aamupalalla keho vaatii suolaa, rasvaa, sokeria. Puuro maistuu tylsältä, vesi on tylsää, kaikki on tylsää. Kaivelen kaikki kaapit ja piilot makean toivossa. Pyörittelen kädessäni xylitolipastillirasiaa. Maistuisi omenalta, mutta laksatiiviset vaivat eivät inspiroi.

Vessassa huomaan menkkojeni alkaneen. Se selittää lauantain kaamean olotilan, eilisen vollottamisen ja tämän päivän makeannälän. Samalla kuitenkin pelottaa, vyöryykö endometrioosikivut niskaan.

Kirpputorin sovituskopissa huomaan tutun menkkapöhötyksen vyöryneen - ei onneksi niskaan, vaan keskivartalolle. Mutta ei lamauttavia kipuja!

Seurueemme herättää kysyviä katseita ja hilpeyttä. Vastaan katseellani hymyillen ihmisille samalla, kun sohvalla imetän yhtä vauvoista. Vauvan on vaikea keskittyä, ja oikean rintarauhaseni näkee noin joka kolmas käytetyn tavaran liikkeen asiakas.



3.12.2019


Herään kello 6.30 sohvalta karmeaan rääkäisyyn. Yksi vauvoista on aamuyöllä pitänyt nukuttaa sitteriin, kun omassa sängyssä vaan huudettiin ja vanhempien välissä taasen kiipeiltiin, kikkailtiin ja revittiin kaikkea, mitä käteen sattui. Nyt samainen tytön tylleröinen päätti, että uni seis ja huomenta taloon.

Päivinä, joina mies menee iltavuoroon, on aikaa ajatella ja toimia. Niin kuin tänään. Voi jo aamulla pukea vaatteet, syödä aamupalan. Aamuisin on kiva tehdä asioita yhdessä; aamupuuro, tyttöjen aamupesut ja aamupäikkärit menevät jouheasti.

Illasta taas hiipii ajoittain epätoivo ja ikävä. Kaupungin perhepalveluiden kanssa on sovittu, että he käyvät meillä miehen ollessa iltavuorossa. Työntekijä kylvettää tytöt, ehkä laittaa tiskit ja pyykitkin, jos aikaa riittää.

Tänään käynti kuitenkin peruuntuu. Kylvyt jää kylpemättä, tiskit laittamatta ja pyykit ripustamatta. Tänä iltana äidin ja tyttärien saumaton yhteistyö yllätti ja kaikki talon naiset makaavat kello 19.53 omissa sängyissään.






Viesti, jota ei koskaan lähetetty

"Saako märistä ihan sellasta, joka ei liity kyllä yhtään mikään loppupeleissä 😁? Oon terapiana ja selviytymiskeinona raskaana ollessa alottanu blogin ja päivittänyt instaa siihen kylkeen.  Päässä lyö aivan tyhjää, että mitä kirjottais ja miten, mitä päivittäis, ja mitä ei.

Jotenkin tää monikkoäitiys tuntuu olevan niin oma juttunsa ja ilmeisesti me skeneen kuuluvat suhtaudutaan asioihin jokseenkin lepposammin ja kiltimmin.

On eri asia sanoo teille vaikka, että meillä on herätty jonakin yönä 15 kertaa ja mua korpeis  yhden vauvan äidin valitus kahden herätyksen jälkeen. Totta kai se väsymys, jaksaminen jne. on YKSILÖLLISTÄ, mutta nyt mun ajatus katkes ja idea siitä, mitä ajoin takaa 😂.

S**t*n* soikoon tekis mieli kirjoittaa meidän arjesta just, miten se on, mutta tuntuu, että aina joku vetää herne-maissi-paprikat nenäänsä."

***



Tiesitkö, että...

- monikkovanhemmat tukevat toisiaan vuorokaudenajasta riippumatta?

- monikkovanhemmat eivät ikinä arvostele toisiaan?

- monikkovanhemmat eivät koe tarvetta vähätellä toisiaan?

Miksi lisäsin sanan "monikko" jokaiseen kohtaan? Miksi en puhunut vaan yleisesti vanhemmista? Miksi asettelen vastakkain monikkovanhemmat ja ei-monikkovanhemmat?

Ihminen, joka saa enemmän kuin yhden vauvan kerralla, on eri asemassa kuin yhden vauvan tuore vanhempi. Äidin näkökulmasta katsoen, minä en esimerkiksi kokenut sitä, mitä moni, niin moni, muu kokee juuri synnytettyään: minä en nähnyt edes vilaukselta yhtäkään lapsistani.

Tuntuuko minusta se epäreilulta? Ei. Olin niin vahvasti lääkittynä siinä tilanteessa, että en käsittänyt asioita kunnolla. Vauvat lähtivät heti vastasyntyneiden teho-osastolle, kuten meille oli kerrottukin jo valmiiksi. Minä jäin parsittavaksi ja hoidettavaksi. En ole katkera siitä, enkä koe tarvetta kantaa kaunaa niille, jotka lapsensa ovat heti nähneet.

Jos koen suurta turhautumista siitä, että joku kertoo olevansa väsynyt herättyään yöllä syöttämään vauvaa kolme kertaa, en saa todeta, että meillä syöttöjä oli kymmenen. Jos sanon sen
, minulle aletaan paasata, että asenteeni on väärä ja meidän tilanne niin erilainen, kun vauvoja on kolme yhden sijasta. Tiedän kyllä useita "yksöisvauvoja", jotka ovat heräilleet yöllä kaksikymmentäkin kertaa, mutta sitä ei ilmeisesti lasketa.

Jos kerron, että yhdellä jalalla voi liikuttaa samaan aikaan kahta sitteriä, joku heiluttaa minulle sormea ja nuhtelee siitä, että en huomioi jokaista vauvaa yksilöllisesti. Yhteisistä tuttipulloista ja lusikoista en uskalla sanoa yhtään mitään.

"No jos ne nyt niin itkee, niin mikset vaan lähde vaunutteleen?", saattaa tokaista tuttu ihminen, joka tietää meidän asuvan hissittömän talon toisessa kerroksessa. Yhden lapsen kanssa voisi vaan juosta ulos. Meillä se ei yksin ollessa onnistu.

Se, että on tapana hankkia tila-auto vauvauutisten jälkeen, tarkoitti meidän kohdalla melkein kuorma-auton puikkoihin siirtymistä. Nyt se "kuorma-autokin" on kohta pieni, kun siirrytään istuimiin jossakin vaiheessa.

Miksi, oi miksi, me vanhemmat ei voida olla toisiamme kohtaan reiluja ja jakaa tietouttamme keskenämme? Miksi me esimerkiksi arvostelemme jonkun tapaa syöttää vauvaa? Miksi me riehumme siitä, jos joku tukee pullon vauvalle sitteriin? Miksi me katsomme kieroon isää, joka osallistuu luonnollisesti ja sata lasissa vauvanhoitoon? Miksi me haukumme pystyyn vanhemman, joka haluaa viettää yhden yön pois kotoa nukkuen kokonaisen, katkeamattoman yön? Miksi ei saa sanoa olevansa niin väsynyt, että tekisi mieli juosta seinää päin? Miksi ei saa sanoa, että ei koe olevansa väsynyt?

Vielä jonakin päivänä voin kysyä alussa esittämäni kysymykset ilman niissä olevaa etuliitettä. Siihen asti pysyn meidän monikkovanhempien omissa salaseuroissa, kauhistutan ihmisiä sosiaalisen median puolella ja luonnostelen viesteä, joita ei koskaan lähetetä eteenpäin.

Paheellinen soseiden syöttö sittereihin. Sittereihin, joita Terveyskylä suosittelee käytettävän ennenaikaisesti syntyneiden sosemaisteluihin. 


Rytmit sitä, rytmit tätä

Herätetäänkö meillä vauvat samaan aikaan? Syötetäänkö meillä vauvat samaan aikaan? Jos yksi herää aamulla, ja kaksi nukkuu, nukutetaanko se kolmas jatkamaan uniaan?

Rytmeistä kuulee paljon puhuttavan vauva-arjen keskellä. Niitä pidetään äärimmäisen tärkeinä, varsinkin ulkopuolisen silmin monikkoperheistä puhuttaessa. Toisilla on armeijamainen kuri ja järjestys, toisilla taas leijaillaan päivien läpi.

Tytöt syntyivät keskosina ja elimme alkuun kolmen tunnin elämää. Heidät piti herättää kolmen tunnin välein syömään, sitten uni maittoi taas seuraavat kolme tuntia. Tätä jatkui jälkeenpäin ajatellen aika kauan. Kun mentiin lähemmäs laskettua aikaa, oli mahtavaa, kun tytöt jaksoivat pysyä hereillä jo pitempiäkin pätkiä.

No pidimmekö vauvat synkronoidussa rytmissä? Emme. Se ei tullut kummallekaan mieleen emmekä huomaamattamme edes pohtineet koko asiaa. Koimme, että meillä on kolme vauvaa, jotka ovat yksilöitä ja joilla on erilaiset tarpeet.  Toki tämä tekee haasteensa esimerkiksi yösyöttöihin, mutta meistä kumpikaan ei halua herättää nukkuvaa vauvaa - se ei tunnu reilulta eikä oikealta.

Yöt olemme alusta alkaen hoitaneet yhdessä. Joskus vauvat sattuvat heräilemään perätysten, kun imetän yhtä. Silloin pyrin imettämään he niin, ettei isä herää.

"Ettei isä herää", te ihmettelette siellä nyt. Niin, usein kuvio on se, että isä kärrää viereeni yöllä nälkäisen vauvan, jonka jälkeen hän kuljettaa hetken päästä vauvan takaisin sänkyynsä. Imetyksiä tulee yöllä monta, ja niin tulee isän tekemiä pullosyöttöjäkin. Joinakin öinä on mukava antaa toisen nukkua pidempi unipätkä rauhassa, ikään kuin yllätyksenä. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun meikämamma olisi nukkunut kuola poskella puoli yötä ja isi hoitanut hommat.

Mutta, niihin rytmeihin... Erotimme alusta alkaen yön ja päivän, toimimme siinä erittäin säntillisesti. Meillä oli vuokrattavat Vaavi-sängyt alkuun, ja kun vauvat alkoivat aamulla heräilemään, nousimme itsekin. Avasimme verhot olohuoneesta, laitoimme valot päälle ja rullasimme sängyt pois makuuhuoneen pimeydestä. Iltaa kohden valot himmenivät ja valo väheni.

Ei meillä edelleenkään eletä täysin kellonaikojen mukaan. Meidän arjessamme on erilaisia aikaikkunoita, joita noudatamme pysyäksemme jokseenkin täysjärkisinä vauvasirkuksessa. Tässä niistä esimerkkejä:


  • klo 5.30-7.00 vauvat heräilevät ja tästä seuraa aamupuuro tunnin sisään.
  • ensimmäiset päiväunet nukutaan noin yhden, kahden tai kolmen kuluttua heräämisestä. Voi olla, että niitä ei nukuta. 
  • lounas syödään klo 10-12 välillä riippuen siitä, onko aamulla nukuttu unet vaiko ei. 
  • pitkät päiväunet nukutaan lounaan ja välipalan välissä. Voi myös olla, että ei nukuta.  Harvemmin on asetelmaa, että kaikki nukkuisivat samaan aikaan.
  • välipala on parin tai kolmen tunnin päästä lounaasta. 


Se, mikä toisen perheessä toimii, ei toimi jokaisessa perheessä. Meillä luovitaan paljon asiassa kuin asiassa. Sukulaisvierailulla viime viikonloppuna uni yllätti yhden vauvoista ja hänelle tehtiin nukkumapaikka pajukoriin - ei sen niin väliä ole, vaikka pyykkikori hoitaisi sängyn virkaa.

Iltapuuron ja -pesujen jälkeen annamme tyttöjen pyöriä ja stepata hämärässä olohuoneessa aikansa. Kun silmä alkaa lupsua, vauvan saa yleensä kantaa tissin kautta sänkyyn. Jos hoidan nukutuksen yksin, asetan sitterit sievään riviin ja rummutan vauvat uneen.

Meidän vauva-arki on meidän näköistä. Se on iloista, rönsyilevää ja yllätyksellistä. Pääsääntöisesti kaikki on kivaa, ja jos ei ole, niin pannullinen kahvia auttaa. Joskus tosin kofeiinitankkauskaan ei auta. Silloin pidennetään pinnaa ja toimitaan järjestelmällisesti tilanteen rauhoittamiseksi.

Summa summaarum: jonkun mielestä meillä eletään pellossa, jonkun mielestä kaaoksessa ja jonkun mielestä on hienoa, että selviämme ylipäätään hengissä.



Mitä kuuluu kakkapyllyille


Meitin vauvat on 8,5 kuukauden ikäisiä. Korjattua ikää jos haluaa miettiä, niin silloin puhutaan suunnilleen 6,5 kuukauden iästä.

Meillä syödään viis kiinteetä ateriaa päivässä, ja aika paljon tissiä siinä välissä. Vaippoja kuluu pieni paketillinen päivässä. Pesukone saa hyrrätä koko ajan ja sappisaippua tuntuu olevan koko ajan lopussa. Uutta on se, että välillä joutuu rintapumpulla isoimmat dolly partonit pumppaan veks.

Pirkot kääntyilee, pyörii ja touhuaa koko ajan. Silmä kun välttää, revitään kaveria korvasta samalla kun silitellään retuutettavaa toisella kädellä hellästi päästä pienillä sormilla.

Turhautuminen on läsnä niissä hetkissä, kun yksin ollessa kolme yliväsynyttä vauvaa haluaisi nukahtaa pienellä kerällä äidin kainaloon tissi suussa tuhisten. Silloin pitää laskea kymmeneen, niellä kyyneleet ja järjestelmällisesti rauhoittaa jokainen vuorollaan. Sen jälkeen neidit A, B ja C istutetaan sittereihin unilelut poskea vasten ja alkaa nukutushytkytys. Onnistuneen toimenpiteen jälkeen, voi itseään taputtaa olalle ja ihailla työnsä tulosta onneen pakahtuen.

Asia, josta olemme älyttömän tyytyväisiä, on se, että meillä on selkeä yö ja päivä. Ihan alusta saakka erotimme nämä kaksi vuorokauden aikaa toisistaan; yöllä on hämärää ja päivällä on valoisaa. Kun vauvat nukkuvat päivällä, me imuroimme ja elämme normaalia elämää.

Yöunille mennään siinä klo 18-19 välissä ja aamu alkaa jossakin klo 5-8 välissä. Yöllä syödään suunnilleen kolmisen kertaa per pää ja syömisen jälkeen uni jatkuu.
Joskus saamme keskellä yötä nauttia tunnin tai pari keskimmäisen tyttären huulten pärryyttelystä tai pienimmän hihkumisesta ja kiljumisesta. Tietynlaista ASMR:ää sekin.

Unikoulut, ikään liittyvät hulinavaiheet ja vaikkapa tiheän imun kaudet ovat käsitteitä, jotka eivät liiemmin vaikuta elämäämme. Vauvat ovat vauvoja, oppivat uusia taitoja, syövät joskus vähemmän ja joskus enemmän. Meillä ei eletä niin sanotusti suurennuslasin alla. Tämä toimii meillä ja olemme siihen tyytyväisiä.

Takana on parisen viikkoo kuumeilua, kipeilyä ja yleistä tyytymättömyyttä tyttärillä. On tullut hampaita ja korvatulehduksia. Keuhkotautiparantola alkaa olla plussan puolella ja tässä on aika velhoiksi tultu vauvan räkäisen olon helpottamiseksi.

Kohta tytöt on 9 kuukautta, hullua!

Kyä näi o

"Onko ne kaksoset? KOLMOSET? Onko ne teidän?"

"Ootko synnyttänyt ne kaikki?"

"Onko he kovinkin samaa ikää?"

"Onko he syntyny samana päivänä?"

"Jaa identtiset kolmoset? No ketkä on tyttöjä, ketkä poikia?"

"Riittääks sun maito kaikille???"

"Mitäs sitte, ku ne liikkuu?"

"Oliko ne samaan aikaan sun mahassa?"

"No teillä ei kyllä taideta nukkua!"

"No teillä on lapsiluku kerralla täynnä!"

"Kyllä on isällä vaikeeta teini-iän tullessa."

Ihan vaan valittuja paloja yhdeltä kauppareissulta.


Aika olla vahva

Minä olen 28-vuotias. Minulla on mies, kolme lasta ja kissa. Kissoja oli toinenkin, koirakaan ei enää asu meillä. Kissa muutti sateenkaarisillalle, koira maakuntaan.

Aloimme seurustella mieheni kanssa 12 vuotta sitten. Kihloihin menimme kahdeksan vuotta sitten ja naimisiin kaksi vuotta sitten. 

Häissämme oli 43 vierasta, ja seisoimme yli satavuotiaan vihkiryijyn päälle sanoessamme toisillemme: "Tahdon"'. 44. vieras oli maistraatin hentosanainen vihkijä. Hänen pieni äänensä katosi meidän valtameren vahvuisen tahtomme alle.

Kärsimme lapsettomuudesta 1,5 vuotta. Se oli pitkä ja se oli lyhyt aika. Jotkut jäävät ikuisiksi ajoiksi lapsettomiksi. Me saimme kokea raskautumisen ja uuden elämän syntymän onnen. 

Kohta on 12 kuukautta ensimmäisestä ultrasta, jossa kolmoisraskaus selvisi. Kuvittelin ruudulla kolme tyttölasta. Kasvatin kolmea tyttövauvaa seitsemän kuukautta sisälläni. Seitsemän kuukautta sisälläni löi neljä sydäntä.
Tänäkin iltana jään makuuhuoneeseen ihmettelemään omaa kolmea ihmettäni.

Minulle syksyt ovat aina olleet jonkun uuden ajan alkua. Seitsemän vuotta sitten syksyllä avasin yliopiston raskaat ovet 700 kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Sen jälkeen olen syksyisin availlut uusien työpaikkojen ovia. 

Seitsemän vuoden päästä saatan omat lapseni sydän syrjällään koulutielle. Sinne on kuitenkin pitkä aika. Tänä syksynä en ole mediakasvattaja, vaan kotiäiti. Uusia alkuja, uuden opettelua. 

Jos minulle olisi vaikka kymmenen vuotta sitten sanottu, että olen 28-vuotiaana kolmen lapsen äiti, en tiedä, mitä ajatuksia se minussa olisi herättänyt. Ehkä hämmennystä. Pelkoa myös. En silloin nähnyt itseäni ihmisenä, jolla ikinä olisi lapsia. Meni monta vuotta, että aloin makustella asiaa. 

Sitten, eräänä päivänä tunsin Sen. "Minun on oltava raskaana. Minun PITÄÄ olla raskaana", joku sanoi päässäni tomerasti. Vauvakuumeeni ei ollut sitä laatua, että siitä olisi puhuttu kahvipöydässä tai että olisin mennyt kauppaan hypistelemään vauvanvaatteita.

Minun vauvakuumeeni oli fyysistä kipua. Se raastoi ja repi minua. Se oli katkeruutta jokaista ihmistä kohtaan, jolla oli lapsia tai joka ympärilläni tuli raskaaksi. Jokaisen negatiivisen raskaustestin jälkeen alkoivat kuukautiset. Ne olivat rajut ja kivuliaat, joiden myöten muutuin fyysisesti toimintakyvyttömäksi. Kun teimme muuttoa ensimmäiseen omaan asuntoomme, makasin keittiön lattialla sikiöasennossa ja odotin särkylääkkeiden vaikutusta. Olin syvällä lapsettomuuskuplassa ja myrskyn silmässä endometrioosikipuineni.

Muistan Rovaniemellä asuessani, että eräänä aurinkoisena alkukevään päivänä Suru muutti pois luotani. Se oli kutistunut pieneksi möykyksi. Se tuli eteeni pölyisen ja raskaan matkalaukun kanssa todeten, että sen on aika jatkaa matkaa. Kaipaus muutti luokseni. Aurinko tanssi asuntomme ikkunoissa, kun sydän muljahdellen saatoin Surun rappukäytävään. Paiskasin oven kiinni ja annoin Kaipauksen lipua oven alta sisälle. 

Nyt on Lapsettomuuden aika lähteä tästä kodista. Avaan ovet ja ikkunat ja annan sen syöksyä ulos. Se viimeisillä voimillaan koittaa myrkyttää mieleni, mutta istun sohvalla kolmen tyttäreni leikkiessä edessäni lattialla. Katson heitä ja imen heistä voimaa.

En hyvästele Lapsettomuutta niinkuin hyvästelin Surun. En heilauta kättäni. Nousen koko pituudelleni pystyyn ja karkotan Lapsettomuuden. "SINÄ ET KUULU TÄNNE", jokainen soluni huutaa.

Minä olen äiti. Minä olen 28-vuotias äiti kolmelle tyttärelle. Se minä olen. On aika olla vahva ja päästää irti menneistä. 

Mitä raskauden jälkeen?

Tytöt täyttävät kohta kuusi kuukautta. Joka päivä ihmettelen sitä, että he kaikki ovat olleet mahassani samaan aikaan. Lasken jokaisen varpaan ja sormen ja täytyn onnesta. Nuuskuttelen vauvantuoksua, juoksutan sormiani pieniä niskoja pitkin, taputan pulleita mahoja. Suorastaan läikyn onnea, iloa ja rakkautta. Sitähän minä olen - onnellinen, iloinen, rakastettu ja rakkautta antava.

Kohta on vuosi ultrasta, jossa piti mielestäni näkyä kaksi pientä sykettä  yhden sijasta. Sykkeitä löytyikin kolme. Me tiesimme faktat riskeistä, mutta kuljimme luottavaisin mielin koko raskauden yhdessä mieheni kanssa. Hänestä kasvoi lämmin isä, minusta hyvä äiti. Kaikkia todennäköisyyslaskelmia uhmaten, meistä tuli kolmen identtisen tyttövauvan vanhempia.

Välillä vauvat itkevät, ja me vanhemmat myös. Pääsääntöisesti itkukuoron sijaan nähtävillä on perustyytyväisiä ihmisiä ja ihmisenalkuja, joilla on kotiasiat kunnossa.

Edessä on jännittäviä ja uusia asioita. Päällimmäisenä mielessä siintää Nokia-Rovaniemi-Vuokatti-Nokia -reissu autolla. Ilmeisesti haluamme haastaa itseämme.

Mistä sinä haluaisit lukea? Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Vinkkaa ihmeessä! Välillä on olo, että mistä sitä kirjoittaisi, nyt kun raskaus on ohi.

Terve internetti, terve sosiaalinen media!


Täs on tyttäres onnellinen, väsynyt;
esiin käy hän, sanoja täys.

Herää kysymys, miksi allekirjoittaneen päässä jauhaa Jean Sibeliuksen Metsämiehen laulu ylioppilaskuoron laulamana. Hiukan piti muunnella Metsämiehen laulua, nyt siitä tuli Kolmosäidin tervehdys.

Viime postauksesta on kulunut hävettävän kauan. On tullut rimakauhu, mutta se on selätetty. Viime päivityksen ja tämän uuden väliin on mahtunut paljon:
  • tytöt ovat saaneet viralliset nimet
  • on alkanut tulla hymyjä, virnistyksiä ja naurua
  • meillä syödään tissiä!
  • nimiäiset olivat ihanat
  • meillä on ollut lähihoitajaopiskelija harjoittelussa
  • ei mene enää kauaa, kun vaatteissa siirrytään kokoon 62
  • arki alkaa rutinoitua ja toimintatavat hiotuvat koko ajan
  • Ora Landit rokkaa!
  • vinkkejä edullisista ja kivoista äitiysvaatteista otetaan vastaan.


Ja viimeisin miete: miten pärjätä toukokuun lopussa yksin kolmen vauvan kanssa, kun isä palaa töihin? IIK.

Sunnuntain mietteitä

Eletään sunnuntaita, viikon viimeistä päivää. Viikko on kulunut normaalisti, sinänsä tavanomaisesti. Maanantain jälkeen on ollut tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja niin edelleen.

On menty päivä kerrallaan. Vauvat ovat syöneet, pissanneet ja kakanneet. Me vanhemmat olemme tehneet samaa. Olemme sen lisäksi opetelleet uusia roolejamme äitinä ja isänä.

Aamut ovat olleet hitaampia kuin aikoihin. On ollut taianomaista kerätä vauvat sänkyyn, silitellä heidän täydellisiä, pehmeitä käsiä, pieniä sormia ja kaartuvaa selkää. "Mikään ei ole kauniimpaa kuin nukkuva ihmislapsi", lausun miehelleni, kun vauvat yksi toisensa jälkeen nukahtavat väliimme.

Vuosi sitten olin todella onneton. Endometrioosi riehui ja olin rikki niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan viime keväältä Ikea-ostosreissun äitini kanssa. Vastaamme tuli kaupan käytävillä vain raskaana olevia tai äitejä vauvan kanssa. Kurkkua kuristi ja oli paha olla. Olisin halunnut juosta pakoon, mutta jalat painoivat tonnin.
On kuljettu pitkä tie Ikeasta tähän hetkeen. Välillä pitää vetäytyä, tutkiskella asioita ja mietiskellä. Alkavan viikon kunniaksi kävelen pinnasänkyjen luo ja sivelen sormillani tyttärieni selkiä vuoron perään. "Minun tyttäreni", toistelen mielessäni. Kyynel vierähtää poskelle. Toinen, kolmas, neljäs kyynel. "Minun tyttäreni."