Lokakuun puolenvälin kuulumiset

Pikakelaus viime viikkoon. Mitä jäi päällimmäisenä mieleen jokaisesta arkipäivästä? Kuvia ei ainakaan puhelimeen tallentunut koko viikolta kuin yksi, se riittäkööt ruhtinaallisena kuvituksena.

Maanantai 

Aamupäivä kului kyläilijöiden kanssa. Isän tultua kotiin töistä iltapäivällä, viskoin pyykkejä, kolisutin tiskejä, huokailin ja kiristelin hampaita. Ulkoilukaan ei saanut mieltä kirkkaammaksi. 

Alkuillasta sulkeuduin makuuhuoneeseen ja podin siitä huonoa omaatuntoa, että luin kirjaa suljetun oven takana. 


Tiistai 

Tarvitsin kunnon palautumisaikaa. Huomasin ärsyyntyväni pienistäkin asioista. Isoäitini kehottaa syömään rei’itettyä kuminauhaa, jos hermo on kireällä. Tuona tiistaina maailmasta oli loppu sekä kuminauhat että kuminauhan reiät. Kolmekymmentä vilkasta sormea raapivat korviani ja kuusi jäntevää jalkaa hyppi pontevasti vatsallani. Korvistani nousi savu. 

Isän tullessa kotiin aamuvuorosta, pakkasin kettureppuun itselleni paitulin, kirjan ja hammasharjan. Hampaiden kiristely sai jo niskani kipeytymään. Halit, pusut ja heipat seuraavaan aamuun. Aini tuli antamaan lähtöpusut kahteen kertaan ja isä saattoi minut rappukäytävään. Autolle kävellessäni hartiani laskeutuivat fyysisesti omille paikoilleen ja Sibelius-ryppy oikeni. Ensimmäisen kerran ikinä käytin sen mahdollisuuden, joka minulla on ollut käsissäni jo kauan: menin äidilleni hoitoon. Pienet äiditkin tarvitsevat mahdollisuutta yökylään, lämpimään ruokaan ja rauhalliseen oleskeluun! 


Keskiviikko 

Kaksi perhepäivähoitajaa uudessa lähipuistossa toteaa meille, että kuravarusteet ovat ehdoton juttu siinä leikkipuistossa. ”Näköjään”, totean lakonisesti katsellessani kymmentä kurahousuista lasta. Meidän lapset ovat kuorrutettu mudalla suunnilleen nilkoista nenänpäähän saakka – ilman kurahousuja. 

Sisälle menemme kannettavan kuraeteisen eli Ikean kassien kautta. Lapsilukua vastaava määrä Ikea-kasseja oven etee riviin, hobitti nostetaan kassiin ja kuoritaan kuraiset vaatteet päältä kassiin – palomiestyylillä tietenkin! Lapsi sisälle ja kassi olalle. Ei ole sellaista pimeää, jota Ikean kassi ei torjuisi, sanokaa meidän sanoneen. 





Torstai 

Tästä päivästä päällimmäisenä jäi mieleen kakka. Ulkoilimme aidatulla leikkialueella, jossa huomasimme lasten ulkovaatteiden likaantuneen siihen itseensä. Hip, hip, hurraa. 


Perjantai 

Isän yövuorojen jälkeen lähdimme käymään lasten isoisoäidin luona. Pullaa riitti koko kansalle ja kotiin saimme mukaan puuroa sekä makaronilaatikkoa. Kotona mietimme vielä saunavuoromme käyttämistä, mutta Fröbelin palikat ja Muumit veivät voiton. 

Lasten mentyä nukkumaan, päätimme viettää isän kanssa villiä perjantai-iltaa eli mennä nukkumaan ennen iltayhdeksää. Toimi(i).

Perheenäiti avasi tietokoneen kirjoitusohjelman ja katso mitä ihmettä sitten tapahtui!

Valkoisen paperin kammo on karmaiseva kokemus. Sanat pyörii karkuun päässä, jäsennelty ajattelu on olematonta, korvissa soi kynän hermostunut naputus pöydänkulmaan ja silmissä vilkkuu tekstikursori yhä uudestaan ja uudestaan. Kursori ei jätä rauhaan, sen näkee silmät kiinnikin ja naputus korvista ei lähde pahimmallakaan korvamadolla. Huonoimmassa mahdollisessa skenaariossa kynä naputtaa pöydänkulmaan Baby Sharkin tahtiin kynsien painautuesssa kämmenistä läpi.


Ainahan voi vaan keskittyä kivoihin asioihin, unohtaa koko kirjoittamisen ja vaan olla – PAITSI ETTÄ EI VOI. ”Miten tämän voisi pukea sanoiksi? Millä tavalla tätä voisi kuvailla? Miten tämän asian voisi sanoa eri tavalla? Mikä kirjoitustyyli tähän sopisi? Olisiko tämä proosaa vai enemmänkin pakinatyyppistä?”, pyörii päässä arkisten asioiden lomassa. ”Adjektiiveja lisäten vai pelkistäen lyhyillä päälauseilla?”


Pitää avata kone, pitää kirjoittaa, pitää päästä yli, pitää, pitää, pitää. Puhelimelle syntyy monia luonnoksia, pitää äkkiä painaa Tallenna-nappia. Tallenna ja Poista ovat yllättävän lähellä toisiaan ja maan vetovoima kiskaisee peukalon mitään kyselemettä suoraan valitsemaan Poista. Noin, sinne meni.


Puhelu aviomiehelle 12.10.2020 klo 12.50: ”Tänään mun on pakko avata kone, laittaa korvatulpat ja kirjottaa, MUN ON PAKKO. Mää en kestä muuten.”

Aviomies 12.10.2020 klo 17.42 makuuhuoneen ovella: ”Sää meet ny tonne, sää avaat sun koneen ja sää kirjotat. Sää osaat kyllä, heippa.”


Perheenäiti astuu makuuhuoneeseen, avaa epäillen tietokoneen ja tutkii sitä turvallisen välimatkan päästä. Astuu lähemmäs, istuutuu nojatuoliin ja nostaa jalat sängyn päälle. Sormet alkavat juosta näpppäimillä ja koko muu maailma katoaa:


”miten päästä yli:

  • kirjoita miltä tuntuu
  • kruunaa hirveimmällä klikkiotsikolla, mitä keksit
  • käytä ihan kamalaa sä-passiivia, joka saa itkemään
  • huokaise
  • julkaise
  • kaiva potero ja piiloudu”

Matkustaminen kolmen kanssa - kannattaako se?

Ennen lapsia puolentoista viikon reissun kamat saattoi pakata kettureppuun. Pitkän junamatkan evääksi riitti omena, banaani ja käteistä ravintolavaunuun, jotta saattoi pitää nesteytyksestä huolta. Suunnilleen tuhatsivuinen kirja intersektionaalisesta feminismistä piti huolen siitä, että tylsää ei tullut.

Vuosi sitten olimme kahden viikon reissussa puolivuotiaiden vauvojen kanssa. Toiseen matkalaukkuun omat ja miehen vaatteet, toiseen vauvojen vaatteet sun muut. Hyvin pärjättiin! Reissulle jäi riekaleita itkunsietokyvystä, kun Rovaniemi-Kajaani -välin jokainen itki kitapurjeet heiluen. Siis jokainen, me vanhemmat mukana. Sotkamon terveyskeskuksen lääkäri kehui lapsillamme olevan erittäin helposti diagnosoitava korvatulehdus - kertaa kolme.

Tämän vuoden viikon kesälomareissulle pakattiin tavaraa niin paljon, että pakettiauto nitisi liitoksistaan. Siitä huolimatta, mitään ei ollut liikaa. Olimme pakanneet omat kassit ulkovaatteille, kengille, sisävaatteille, tarvittaville kuiva-aineille ja pesuaineille. Jopa lelut oli eritelty; oli automatkalelut ja sisäleikkilelut.

Vaihtuvat maisemat, joita on automatkalla jokseenkin hankalahko välttää, ja riittävät tauot pitivät huolen siitä, että lapset viihtyivät autossa loistavasti. Pysähdyimme päiväkodin pihassa juoksemassa ympyrää menomatkan loppuvaiheessa. Vaikka eri huoltoasemillakin on kivoja leikkipaikkoja, niin valitsemme mieluummin aidatun alueen. Jos ruudun takaa pyöritellään silmiä ja tuhadellaan, niin sovitaan aika ja paikka kutkuttavalle piilos- ja pakoleikille kolmikirjaimisella huoltoasemalla!

Tämän vuoden reissulta meiltä jäi pakkaamatta kaksi objektia: Ikean pitkä kenkälusikka sekä kuusiokoloavoin tai pitkä ruuvi. Ikealainen kenkälusikka  estää alle metrin mittaisten maanisen lusikkalaatikon paukuttamisen. Kuusiokoloavain tai pitkä ruuvi taas sopii kuin nakutettu tietynlaiseen takkaluukkuun ja estää noessa pyörimisen.

Keilahallin puolella tänä vuonna viihdyimme noin 3,5 minuuttia. Lapset olisivat viihtyneet kyllä vaikka 3,5 tuntia, mutta meidän kuntomme ei olisi kestänyt sitä edestakaisin juoksua, pyörimistä ja kaatuilua. Äänikin olisi todennäköisesti loppunut ensimmäisen 60 minuutin aikana. 

Yksi kolmesta lapsesta venkoutui keilahallissa sylistä irti, syöksyi viimeistä rataa kohti ja teki hillittömän kylkiloikan laskeutuen täydellisesti takamukselleen nahkasohvalle katsomaan tuntemattoman pariskunnan keilausta. Hän taputti niin keilakoneen työskentelylle kuin pariskunnan heitoille ja nauratti heitä hillitömillä ilmeilyillään. Hauskaa oli aina siihen asti, kunnes hän koitti väkisin sukeltaa keilapalloja sylkevän koneen sisuksiin. 

Kylpylässä pääsi jokainen tahtoikäinen taapero pulikoimaan. Ensin minä otin mukaani Unnan, ja isä jäi Ronjan sekä Ainin kanssa puistoon. Toisena päivänä Unna jäi mummun kanssa, ja puolestaan minä, isä, Aini ja Ronja lähdimme kylpylään. 

Unnan mielestä saunassa oli kuuma, mutta lastenaltaassa hän viihtyi. Ronja koki kylpylärundin jokseenkin epäilyttävänä, ja hänen lempipuuhiansa oli lastenaltaassa äidin hakkaaminen lapiolla, pukukopeilla avainten räpläys ja kova yritys juosta suihkuun vaatteet päällä. Aini oli verrattavissa konkariuimariin isin kanssa: istui nätisti ja odotti riisumis- ja pukemistilanteissa vuoronsa, aloitti heti leikkimisen lastenaltaassa ja napotti hiljaa höyrysaunassa. 

Kotimatkalla olimme yötä hotellissa perhehuoneessa. Teimme monta havaintoa:

- kokolattiamatto pehmentää kaatuiluja
- kolmen lapsen sängyllä pomppinen ottaa sydämestä
- älä sano ajomatkaa edeltävänä iltana: "Hei nää loput rusinat vois kyllä antaa likoille ny syätäväks!" 
- jatkona edelliseen: hotellin pesula menee kiinni perjantai-iltapäivänä, mutta Klippanin Trio Fixin päälliset on helppo irrottaa (ja kiinnittää), pestä käsin lavuaarissa ja  kuivuvatkin nopeasti. Tilavassa hotellihuoneessa on tietysti tilava pesuhuone, jonne mahtuu tarvittaessa Brion tuplaponyt, jos niiden istuinosa pitää kuorruttaa ruokasoodalla. #tietäjättietää
- hotelliaamiainen oikeasti onnistuu kolmen taaperon kanssa! Siinä saa käsi käydä tiuhaan, kun jakaa lasten lautasille ruokaa, samalla kun toinen aikuinen juoksee syöttötuolien ja aamupalapöydän väliä Final Countdownin tahtiin. 

Meidän arki on aika kotipainotteista - tai siltä se ainakin tuntuu näin hoitovapaalla olevan äidin silmin. Isän ollessa töissä, me olemme lasten kanssa kotona. Isän ollessa vapaalla, me olemme yhdessä kirpputorilla, kirjastossa, torikahveilla, leikkipuistossa, kylässä - milloin missäkin. Pääsisin omin apuineni kellariin vaunujen luokse niin, että yksi olisi kantovälineessä selässä ja kaksi sylissä - se on aika riskaabelia menoa. Ikea-kassikikka oli aiemmin käytössä, ehkä sitä pitäisi taas käyttää. 

Kannattaako matkustelu ja uusiin paikkoihin tutustuminen lapsien kanssa? Meidän mielestämme kannattaa! Kotona ehtii nyhjätä, halailla, pussailla ja vetää nonstoppina leijonanmetsästystä - ja tätä kaikkea voi tehdä reissussakin. Joskus se viikon tähtireissu on mennä koko perheen voimin ihmettelemään Sittarin maitokaappia. Tavotteita ei kannata nostaa liian ylös. 

Ps. Pakkaukseen palaten. Jos kotioloissa aikuisella ihmisellä menee yhdet alushousut päivässä, miksi niitä reissuun pitää pakata kolmet per päivä? Akuutin virtsankarkailun uhka? 





Muutama penni ajatuksistani

Minä pakahdun. Minä pakahdun ilosta, onnesta ja rakkaudesta. Minä pakahdun huolesta, surusta ja murheesta. Minä pakahdun aamuin, päivin ja öin.

Välillä kokemani rakkaus saa minut hulluksi. Kolmekymmentä pientä sormea nipistelevät minua, kolmenkymmenen pienen varpaan kaivautuessa kylkeeni. Korvissani soi "Aaaaaaaaaaaaaaai" samalla, kun pienet pulleat sormet kiskaisevat silmälasini pois korvieni takaa. Samalla näen tähtiä, kun minua päin on juostu kova kuvakirja edellä päin näköä. Pieni ihminen sylissäni kaivautuu aivan kiinni minuun, ojentaa kätensä kaulani ympärille ja hyrisee.

Minä pakahdun huvituksesta ja huolesta, kun löydän viisi pulleaa sormea uittamassa lelua WC-pöntössä. Pienet silmät säkenöivät innostuksesta. Kun pesen pienen ihmisen käsiä, sydämeni on sykkyrällä siitä, että oliko vesi pöntössä varmasti täysin puhdasta.

Minä pakahdun tuskasta ja itseinhosta puristaessani pientä ihmistä sylissäni samalla, kun painan kylmää hänen päähänsä tulleeseen pieneen haavaan. Miten voin olla niin huono, että en ehtinyt tehdä tilanteenlle mitään? Pieni ihminen sylissäni silittää minua ja syö keskittyneesti pientä jäätelöpuikkoa, jonka itkien otin pakastimesta ja jonka kädet vapisten hänelle avasin kääreistä.

Minä pakahdun onnesta, kun aamulla haen pienen ihmisen sängystään heräilemään viereeni. Pieni ihminen hakee uniasentoa kainalossani ja nukahtaa vielä hetkeksi. Sivelen hänen hiuksiaan ja laitan peittoa paremmin. Muutama minuutti sitten hän hyppi sängyssään tasajalkaa ja huuteli hei-tervehdyksiä. Nyt hänen hengityksensä muuttuu raskaammaksi ja puristus kädestäni rentoutuu. Yksi minun kolmesta pienestä pakahduttavasta ihmeestäni.


Mutuilua myyteistä

Vanhemmuuteen liitetään vahvoja mielikuvia, ajatuksia ja myyttejä. Myytti on sanana juhlallinen, jopa korkea-arvoinen. Jos sanakirjan avaa M-kirjaimen kohdalta, ja etsii myytin selityksen, siellä viitataan esimerkiksi jumalkertomuksiin ja yliluonnollisiin hahmoihin. Myytti on asia, jonka uskotaan olevan totta, mutta se ei siltikään pidä paikkaansa. Myytti siis odottaa murtamistaan.

Pyysin Instagramissa ihmisiä jakamaan myyttejä, joita liitetään vanhemmuuteen. Mielessäni oli muutamia tällaisia heittoja, ja sain Instagramin kautta monia mielenkiintoisia väitteitä lisää. Jokainen ihminen muodostaa itse omat mielipiteensä ja ajatuksensa omiin kokemuksiinsa nojaten. Ehkä tällainen moninaisuus sosiaalisessa mediassa kiehtoo minua eniten - voi virtuaalisesti tavata monen eri näkökannan tyyppejä. Nyt niihin myytteihin...


"Yhtäkään päivää vanhempana en vaihtaisi pois."

- Jos joskus saan vielä kolmoset, ja jos ne kaikki tekis poskihampaita samaan aikaan, muuttaisin siks aikaa pois kotoota, totesin eilen siskolleni. Eli kyllä, vaihtaisin.

"Äiti jaksaa kaiken ja rakastaa aina eikä ikinä pohdi, millaista olisi ilman lapsia."

Äiti jaksaa sen, mitä äiti jaksaa. Turvaverkosto, lähipiiri, neuvola, läheiset, ennaltaehkäisevä perhetyö - näissä asioissa naiivisti uskon sanontaan, jossa kerrotaan koko kylän kasvattavan. Meillä on apua ollut koko ajan saatavilla, ja olemme sitä oppineet pyytämään. En tähän myyttiin voi vastata kuin oman kokemukseni perusteella. Joskus hymähtelemme sille, millaista elämämme oli ennen lapsia. Oli opiskeluelämää, ravaamista Suomea päästä päähän, festarit Roskildessa, viikonloppureissu Köpikseen - meidän elämämme lapsiperheenä on pysynyt aivan yhtä tapahtumarikkaana ja menevänä! Roskilde tosin on muuttunut HopLopiksi, mutta Roskildea ja HopLoppia yhdistää hyvin samankaltainen meno. Ilman lapsia emme halua elämäämme miettiä.

"Äiti on aina isää parempi vanhempi."

NOOOOOOT. Tämä ajattelumalli ei palvele ketään. Ensinnäkin, perheiden monimuotoisuus. Toisekseen, avoin keskustelu. Kolmanneksi, tasavertainen vanhemmuus on minulle itselleni selviö.

"Kaikki on aina helppoa ja mukavaa."

Ei oo. Joskus on oltava epämukavuusalueella. Siihenkin voi oppia. Tässä elävä esimerkki entisestä epämukavuusalueen vihaajasta, nykyisestä epämukavuusalueen handlaajasta.

"Lasten kanssa voi käydä vaan lasten jutuissa."

Lasten kanssa voi käydä missä vaan. En nyt ihan paikalliseen yökerhoon lähtis koko perheen voimin, mutta silleen muuten suosittelen lähes joka paikkaan menoo!

"Isät ei osaa hoitaa vauvoja."

Kukaan ei osaa hoitaa vauvoja, jos ei halua opetella. Kyllä me isänä ja äitinä opeteltiin ihan samat asiat. Vaikka naissukupuolea edustan, geenistöstäni ei löydy vauvanhoidon ABC-opasta. Itse asiassa isä ja hoitajat opettivat sairaalassa minua keskosten käsittelyssä, kun ensimmäisinä päivinä sektion jälkeen en oikein pystynyt tekemään mitään kivusta itkemättä. 

"Se, että vauva-ajasta olisi jotenkin pakko nauttia. Ei siitä kaikki nauti, vaikka itse äitiys hienoa olisikin."

Minä nautin vauva-ajasta, mutta en väheksy niitä, jotka eivät sitä aikaa kaiholla kaipaa. Odotan myös sitä, että minun kokemustani ei väheksytä.

"Kaikki muut on täydellisiä vanhempia."

En suosittele minä vastaan muut -ajattelutapaa kenellekään.

"Kun lapsi syntyy, niin vanhempi ei tarvitse enää omaa aikaa."

Mitä on oma aika pohjimmiltaan? Mitä sillä tehdään? Kaipaavatko kaikki omaa aikaa? Kuvailisin itseäni laumaeläimeksi, sillä olen aina viihtynyt porukassa. Olen myös saattanut viettää kokonaisen päivän lukien kirjaa. Nyt kirjoitan tätä petaamattomalla sängyllä äitienpäivälahjaksi saatu paituli ylläni. Yksin. Isä leikkii lasten kanssa oven toisella puolella. Onko tämä omaa aikaa? Kokisin, että ei ole. Huutelemme oven läpi toisillemme, vaihdamme ajatuksia.

Kun menen kampaajalle, menen sinne yksin. Onko se omaa aikaa? Ehkä en ole oikea ihminen vastaamaan tähän, koska en osaa asettua siihen rooliin, joka kaipaa ”omaa aikaa.”

"Vanhemmat ovat aina uupuneita pikkulapsiarkeen."

Jotkut vanhemmat ovat, jotkut eivät ole. Jaksamisen vertailu ei tee kenestäkään sen huonompaa tai parempaa vanhempaa.

"Lapseen rakastuu ensisilmäyksellä."

Voin kertoa tarinan. Olipa kerran tuore äiti, joka näki lapsensa ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen.  Tarkalleen ottaen synnytyksestä oli siinä vaiheessa kulunut vuorokausi. Äiti oli ollut vahvasti lääkittynä kipujen takia, ja kuluvan vuorokauden aikana hän oli kerran noussut seisomaan, vaikka häntä toppuuuteltiin. Olisi pitänyt levätä, ja kerätä voimia. Kaikessa itsepäisyydessään hän halusi kävellä vastasyntyneiden teholle sen osaston ovelta. Matka itsessään ei ollut kovin pitkä, mutta hänen sen hetkinen terveydentilansa ei varsinaisesti ollut paras mahdollinen kyseiseen urheilusuoritukseen. Sisäelimet hakivat paikkaanna, jälkisupistukset korvensivat, pystyssä olo meinasi viedä tajunnan. Jälkivuoto oli, noh sanalla sanoen, massiivista.

Kolmen keskoskaapin nähtyään äiti lamaantui. Hoitaja toi pyörätuolin tapaisen, ja istutti äidin siihen. Tuore isä konemaisesti otti taskustaan pienen mehutetran ja pakotti äidin juomaan sen. ”Tahdon”, äiti vastasi, kun hoitaja huolettomasti kysyi äidin tahtotilaa vauvojen sylittelyyn. Äidin paidan sisään aseteltiin pieni vauva. Niin pieni, että se painoi hädin tuskin kolmen voipaketin verran. Siinä hetkessä äidistä tuli Äiti. Hän hengitteli vauvantuoksua, ja piti käsillään kiinni tuosta pienestä sintistä. Pienen pienestä sintistä, joka hänen sisältään oli otettu pois, oikean kylkikaaren alta.

Äiti sai jokaisen kolmesta vauvasta syliinsä. Vauvat olivat ihania, upeita ja kauniita, mutta tilanne tuntui oudolta. Niin kuin äiti olisi katsonut itseään huoneen nurkasta. Pelotti.

Meni viikko. Toinenkin. Kolmannen viikon alussa äiti osasi sanoa rakastavansa niitä pieniä myttyjä. Heidän oli pitänyt vaan vähän tutustua alkuun toisiinsa. Summa summaarum, se on ihan normaalia ja hyväksyttävää, jos pallo on hukassa vastasyntyneen vauvansa nähtyään.


Tuliko "juupas eipäs" -olo? Rohkenen väittää, että sinulle tuli fiilis, että olisit ollut mukana narunvetoleikissä. Toinen sanoo toista, ja toinen toista. Ehkä sitä se vanhemmuus pohjimmiltaan onkin.

Jokainen uusi elämänvaihe opettaa ihmiselle jotakin. Kun olen aloittanut opiskelut tai uuden työn, reppuuni on aina tullut jotakin uutta. Vanhempana olen pyöristänyt teräviä kulmiani. Olen vihdoinkin oppinut kuuntelemaan muita ihmisiä ja mietin joskus jopa sekunnin verran ennen suuni avaamista. Samalla mieluummin jätän orastavatkin tappelut ja sanahelinät väliin - säästän kiistelyyn kuluvan energian niin paljon mieluummin johonkin muuhun (vaikka suklaan syömiseen.)

Pikkulapsiarkeen liittyvät väittelyt perhepedistä, unikoulusta, sormiruokailusta – sommoro nääs, pitäkää tunkkinne. Olen valmis kumpiakin osapuolia arvostavaan dialogiin. En sellaiseen, jossa ei nähdä muuta kuin oma kanta ja pidetään sitä absoluuttisena totuutena. Niin kauan kuin minulla on valta päättää, mihin keskusteluun lähden mukaan ja mihin en, niin käytän sitä valtaa hyvin mielelläni. Johtopäätökseni tästä suuresta tieteellisestä myytti-tutkimuksesta onkin, että koko vanhemmuus on mutuilua mutuilun perään; ja se on ihan fine!

Kyllä se siitä

Kevään ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät poskia. Aurinkolasit suojaavat silmiä kirkkaalta valolta. Hiekka rahisee rattaiden renkaiden alla samalla, kun rattaissa kyydissä olevien lasten kengät osuvat toisiinsa. Kengät eivät ole uudet, mutta jalat kengissä ovat. Ne ovat niin uudet ja tuoreet jalat, että niitä ei ennen ole verhottu kenkiin.

Rattaat pysähtyvät töksähtäen. Kävelytien hiekoitushiekka talven jäljiltä on muuttunut hienon hienoksi jauhemaiseksi hiekaksi. Se on kevyttä, lähes äänetöntä ruskeaa hiekkaa. Kun lapset nostetaan rattaista hiekalle seisomaan, kenkiin asetellut jalat hakevat hetken asentoa.

Pienin, hataroivin askelin lapset kävelevät. Välillä joku horjahtaa maahan, välillä vierestä kuuluu taputusta ja hihkumista. Yksi lapsista löytää rattaiden korista pussin, jossa on ulkoleluja. Innostuneena lapsi kaataa pussin sisällön maahan. Haalarit kahisevat, kun lapset kiitävät pussin sisällön luokse. Äänimaisemaa voisi kuvailla riemukkaaksi ja onnelliseksi.

Lasten ympärillä seisoo kaksi aikuista, isä ja äiti. He ihastelevat lapsia ja heidän uusia taitojaan. He kehuvat, taputtavat mukana ja kannustavat lapsia. Isä kävelee rattaiden luokse, ottaa repun ja avaa sen. Repussa on termospullo ja kaksi mukia. Hän kaataa kahvia mukeihin, lisää maitoa ja antaa toisen mukin äidille. Äiti kiittää, katsoo isää silmiin ja samalla hetkellä molempien silmissä häivähtää jotakin. He molemmat laskevat katseensa ja juovat kahvinsa keskinäisen hiljaisuuden vallitessa.

Lapset istuvat liikuttavan kauniisti puoliympyrän muotoisessa asetelmassa. Jokaisella on erivärinen muoviauto käsissä ja sama keskittynyt ilme kasvoillaan. Aurinko lämmittää, mutta maa on kylmä - "ei pidä unohtaa maan kylmyyttä", äiti miettii.

Äidin aurinkolasien verhoamista silmistä vierähtää kyynel. Toinen kyynel, kolmas kyynel, neljäs kyynel. Äiti koittaa kylmettää itsensä, mutta ei onnistu siinä. Sillä samalla hetkellä kaikki piilotetut tunteet koittavat käydä päälle. Pelko, epätietoisuus, epävarmuus, jännitys. Aukealla pihalla äiti oikein kuulee niiden tunteiden humisten syöksyvän päällensä.

Yksi lapsista alkaa käydä kärsimättömäksi. Auto ei enää kiinnosta, ja kävelykään ei luonnistu enää niin hyvin, miten hetki sitten. Äiti asettuu maahan, ottaa lapsen syliinsä ja pyyhkäisee kyyneleensä lapsen haalarin huppuun.

Isä vilkaisee puhelintaan. Uutissovellus on saanut puhelimen värähtelemään. Sen hetkiset uutiset saavat isän otsan rypistymään. Isä huomaa, että samaa leikkialuetta lähestyy vanhempi lasten kanssa. Äiti huomaa saman ja nousee ylös. Yhdessä he nostavat lapset rattaisiin ja jatkavat ulkoilua lenkin muodossa. "Ei pienet lapset osaa pitää turvaväliä", isä ja äiti sanovat samaan ääneen kävellessään pois.

Vielä saapuu sellainen päivä, että auringon noustessa ihmiset kävelevät vapaasti kaduilla. Sellainen päivä, jolloin lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset saavat halata iso- ja isoisovanhempiaan. Sellainen päivä, jolloin kaupan lattiasta poistetaan mustat teipit muistuttamasta turvavälistä. Samalla ruuvataan pleksit pois asiakkaan ja asiakaspalvelijan välistä. Silloin ihmisten ryhti on suora ja kasvot ilmeikkäät.

Sitä päivää varten äiti ja isä tekevät kaikkensa. He eristäytyvät vapaaehtoisesti, pesevät käsiänsä toistuvasti eivätkä tapaa ihmisiä kuin ulkona turvallisen välimatkan päässä. He tulevat muistamaan kuolinlukujen nousut, tehohoitopaikkojen huutavan pulan, huolen tulevaisuudesta sekä kaipuun ihmisiä kohtaan. Heidän kolmelle lapselleen vuoden 2020 keväästä ei jää muistijälkiä, onneksi. Kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä, kolmen pienen lapsen silmät painuvat kiinni rattaiden renkaiden rapistessa soralla eteenpäin. Isä ja äiti ottavat toisiaan kädestä. "Kyllä tämä tästä", isä lausuu lohduttavasti.

Äitiyden aakkoset

Bongasin Mintun blogista äitiyden aakkoset -haasteen ja halusin heti lähteä mukaan. Nyt, kun saan tämän julkaistua, pääsen vihdoinkin lukemaan, millaisia asioita Mintun listassa on!


A - Aamu. Jokaista yötä seuraa uusi aamu, meillä yleensä siinä aamukuuden hujakoilla.

B - Banaani! Maailman nopein välipala, eväs, u name it niin aikuiselle kuin jälkikasvulle (kiinteitä syövälle sellaiselle).

C - C-tyttö, pienin ja pippurisin.

D - D-vitamiinitipat. Miks niitä ei voi muistaa joka päivä?!

E - Esikoiset, saatiin niitä kolme samalla kerralla.

F - Fazerin sininen, sillä nostatettiin monet maitolitrat.

G - Gramma. Jokainen tyttöjen saama painogramma oli askel kotiinpäin sairaalassa.

H - Höyrysterilointilaite. Todella näppärä laite! Vähän vettä sisään ja kahteen kerrokseen sai pulloja kyytiin. Muutamassa minuutissa masiina steriloi sisuksensa ja pullot sai nostella kuivuun.

I - Imetys. Alkuun pumpun kautta, sitten tissistä. Ihan kamalaa ja kamalan ihanaa hommaa.

J - Jälkisupistukset. En kaipaa, hyh.

K - Keskoskaappi. Ikinä elämässäni en keskosta saatika keskoskaappia ollut nähnyt. Kaikkien elämä alkoi keskoskaapista.

L - Lukeminen. Rakas harrastus, jolle nyt ei ole ollut sattuneesta syystä kovin paljon aikaa. Sairaalassa viimeisin lukemani kirja oli Keplerin Kaniininmetsästäjä. Vuoden alussa ostin Atwoodin Testamentit-teoksen, molempia voin suositella. 5/5.

M - Maito. Sitä kuluu ja paljon.

N - Nauru. Tärkeä työkalu ja sillä voi reagoida tilanteeseen, jossa tekisi mieli ärjyä toiselle.

O - Oppiminen. Tässä on opittu  hurjasti kaikkea, ihan sieltä keskosen käsittelystä saakka multitaskaamisen.

P - Pumppaus. Kolmen tunnin välein nelisen kuukauden ajan olin tötteröt tisseissä. Se oli ajoittain tosi raskasta, mutta halusin tyttöjen saavan äidinmaitoa ja tämä oli helpoin tapa onnistua siinä. Jänneoperaation jälkeen pumppaus jäi ja alkoi tissittely.

Q - Qkautiset. Raskausaika ja imetys on mahdollistanut minulle pitkän ajan ilman menkkoja ja endometrioosikipuja, PARASTA.

R - Rela-tipat. Yllättävän nopeeta hupenee pullo Rela-tippoja kolmen kanssa ja ne on myös yllättävän kalliita. 

S - Sterilointi. Tää nyt tavallaan tulee jo toista kertaa, mutta sterilointi oli niin vahva rituaali tässä perheessä ja kauan, että se herkästi tulee mieleen. Meillä oli alkuun mikroon laitettava steriloija, mutta mikro ei tykännyt hyvää kahdeksan kertaa päivässä tapahtuvasta hurrutuksesta.

T - Tissi. Omalta osalta kaikki vähänenkin seksualisointi tisseistä on rapistunut. Siinähän ne mukana heiluu  ja roikkuu, oiva ruokintaväline vielä yhdelle tissitakiaiselle.

U - Ulapalla. Oikein katkonaisen yön päätteeksi olo tuntuu merisairaalta ja siltä, että seilaa hoomoilasena avomerellä.

V - Valvominen. Sitä ei voi kolmosperheessä skipata. Onneksi enää kukaan likoista ei valvo puolta yötä hihkuen.

W - WWW. Vertaistuki, jota olen tarvinnut, on ollut netissä. Se on ollut helposti saatavilla ja lähellä.

X - Joskus tekis mieli vaan maata X:nä täysin liikkumatta, ilman, että kukaan tarvitsisi minua.

Y - Yle Areena. Kotisohva, Yle Areena ja Kotikatu, meidän pyhä kolminaisuus ensimmäisten kuukausien ajan, kun pienet keskoset vain nukkuivat ja piti olla pöpöiltä piilossa.

Z - Zetan vetäminen! Mikään ei oo kauniimpaa kuin nukkuva lapsi. Siinä lepää silmä, mieli ja korva.

Å - Ålla läsnä. Muuten ei onnistu mikään.

Ä - Äiti. Äitiys ei ollut itsestäänselvyys millään tasolla. Ollessani 25-vuotias, minulle iski valtava halu ja tarve olla äiti - sitä ennen lapsia  en ollut halunnut. Vauvakuume ei kohdallamme ollut ihanaa höttöä, vaan fyysistä ja henkistä kipua. On uskamatonta, että tyhjän sylin syndrooma muuttui kolmen vauvan arjeksi. Äitiys on ihanaa.

Ö - Ööö... Kolmosuuden opettama mielentila.



1+1=5

Maaliskuu on saanut uuden merkityksen perheessämme. Maaliskuun kolmantena päivänä vietetään kolmosten päivää. Kahdeksas päivä maaliskuuta vuonna 2019 oli minun raskauteni laskettu aika. Kohtalo saneli toisin: varhaisultrassa kohdustani löytyi kolme sykettä. Kolme pientä, päättäväistä, sykettä.

Läpi raskauden olimme äitiyspolin säännöllisessä seurannassa. Kätilöt, hoitajat, opiskelijat ja lääkärit tulivat tutuiksi, ihan moikkauskavereiksi. Äitiyspolille oli aina helppo ja mukava mennä, koska tiesi olevansa hyvissä käsissä. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä hitaammaksi kulkeminen kävi. Allekirjoittaneella hitaus ja kivut tosin alkoivat jo ennen raskauden puoliväliä, jolloin sairasloma kutsui.

Suunnilleen seitsemännen raskauskuukauden kohdalla, osasto 4 A otti minut hoiviinsa. Siellä kasvattelin mahaa ja olin tiukan seurannan alla. Mitään hälyttävää ei ollut, mutta supistukset ja huonot napavirtaukset huolestuttivat. Päivät muuttuivat viikoiksi ja raskausviikolle 32 + 5 sovittiin sektio. Kun lääkäri kävi sänkyni vieressä kertomassa minulle perjantai-iltapäivänä, että seuraavana keskiviikkona on sektio, kiitin tiedosta nyökäten ja hymyillen. Samalla sisälläni velloi myrsky ja voimani loppuivat kaikin tavoin. Kyynelten virratessa poskillani ja liitoskipujen repiessä alapäätäni, en voinut tehdä muuta kuin silittää vatsaani ja miettiä sitä, että minä selvisin raskaudesta ja tein kaikkeni.

Myrsky sisälläni ei laantunut, vaan koveni ja koveni niihin mittasuhteisiin, että lauantaista eteenpäin synnytystä esteltiin aina keskiviikkoaamuyöhön asti. Keskiviikkona en päässyt enää istumaan, kun supistukset löivät nivusista ylöspäin. Salissa puudutus onnistui toisella kerralla, kun supistukset tihenivät ja toivottuun asentoon oli vaikea päästä.

Synnytys kaikessa kliinisyydessään oli kaunis kokemus. Olin mieleni sopukoissa ollut salissa jo monta kertaa ja tiesin tarkkaan, mitä tapahtuu. Tiesin, että vauvoja en näe siinä hetkessä. Tiesin, että puudutuksen takia en tunne mitään. Tiesin, että salissa on monta ihmistä. Tiesin, että mieheni on siellä. Siinä hetkessä, kun lääkäri teki ensimmäisen viillon, menetin kontrollin itseeni. Aloin huutaa eläimellisesti ja halusin saada lapseni turvaan. Elin mikrosekunnissa koko raskauden alusta loppuun ja ymmärsin siinä maatessani, kuinka valtavan riskialtis koko raskaus oli ollut. Minua pelotti enkä tiennyt, mitä oikeasti tapahtuu.

Osaava henkilökunta pelasti tilanteen. Kaikki olivat läsnä siinä tilanteessa, liikkeet olivat rauhallisia, äänenpainot turvallisia. Yksi piti kädestäni kiinni, toinen silitti päätäni, kolmannen käsivartta puristin minä. Isä lähti vauvojen kanssa vastasyntyneiden teholle, minä jäin toipumaan heräämöön.

Seuraavana päivänä pyörätuolissa istuen pääsin näkemään lapseni ensimmäisen kerran ja pitämään jokaista vuorotellen sylissä. Minut kotiutettiin leikkauksesta kolmantena päivänä ja vauvat jäivät sairaalaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olin sairaalassa jo aloittanut maidon pumppaamisen ja tein sitä yötä päivää kolmen tunnin välein. Neljäntenä päivänä maito nousi kohisten. Sitä tuli ovista ja ikkunoista ja sitä riitti kaikille.

A ja B viettivät sairaalassa kolme viikkoa, C neljä viikkoa. Viikot kuluivat kasvaessa ja opetellessa syömään, mitään takapakkia ei tullut. Vuonna 2019 sairaalassa ei ollut mahdollisuutta viettää yötä vauvan luona vto:lla. Onneksi asumme vain 18 kilometrin päässä sairaalasta, joten välimatka kodin ja sairaalan välillä ei ollut suuri. Ajoimme myöhään illalla nukkumaan kotiin ja aamulla heti herättyämme lähdimme sairaalaan. Aamupalan söimme autossa ja aamukahvin joimme lennossa Radiuksen aulasta. Vauvojen omalääkäri pilke silmäkulmassaan oli jossakin vaiheessa määräämässä meille jo kotilomaa. Nyt jälkeenpäin ajatellen olimme hurjan paljon sairaalassa, mutta mitä muutakaan olisimme tehneet? Lapset olivat meidän esikoiset, keskoset ja kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Oli meidän velvollisuus vaihtaa vaipat, vaatteet ja lakanat sekä syöttää vauvat. Olisimme joka tapauksessa tehneet samat asiat kotonakin.

Annoimme kuuden tunnin kenguruhoitoja ja kävimme pitkiä keskusteluja ihanien hoitajien kanssa. Jossakin vaiheessa päivää kävimme nopeasti vessassa, syömässä, juomassa ja minä pumppaamassa. Särkylääkkeen voimalla jaksoin istua kengurussa. Kotona illalla vasta tunsi, miten kipeä leikkaushaava oli.

Kun kotiuduimme helmikuussa, isä oli kotona toukokuuhun saakka. Isän läsnäolo kotona mahdollisti pumppauksen. Vauvat piti herätellä kolmen tunnin välein syömään, ja aina syöttämisen jälkeen piti pumpata seuraavan syötön maidot. Yksin tuskin tällainen olisi onnistunut.

Ihokontakti jatkui kotona, se oli tärkeää maidontuotannonkin kannalta. Tyttöjen ollessa noin neljä kuukautta, heidän suun jänteitä operoitiin ja imetys alkoi onnistua. Siitä lähtien ainoastaan imetin, en pumpannut enää lainkaan. Imetys oli alkuun kivuliasta, mutta hiljakseen helpottui. Tänä päivänä kolmesta lapsesta vielä yksi käy tissillä muutaman kerran päivässä.

Kaiken kaikkiaan vauvavuosi kohteli meitä lempeästi. Pätkittäisiin uniin elimistö näköjään tottui emmekä osaa puhua "huonoista öistä." Vauvojen virka-aika on hiljakseen siirtymässä toimistoaikaan, eikä perheessämme ole enää viittä vuorotyöläistä. Rento, lapsentahtinen rytmi on ollut avaimemme. Yksi ehdottomasti tärkein asia, mitä ulkopuoliset eivät ehkä ymmärrä, mutta mikä meille on päivänselvää ollut alusta saakka, on se, että jokainen vauva on yksilö. Jokaisella yksilöllä on omat tarpeet ja mieltymykset. Kolmelta samaan aikaan syntyneeltä vauvalta ei voi esimerkiksi vaatia samaa vuorokautista unenmäärää.

Pitkät sylimaratonit ovat vaihtuneet pikaisiin halituksiin ja pussailuihin. Nyt meillä asuu kolme iloista ja kovasti uusia asioita oppivia 1-vuotiaita. Kokonaisia öitä ei ole nukuttu vuoteen, yösyötöt jatkuvat ja pyykkikone laulaa yötä päivää. Tuntiakaan emme vaihtaisi pois. Tämä on meidän arkea ja meidän jokapäiväistä elämäämme. Endometrioosikipujen ollessa kovimmillaan lapsettomuushoitojen aikana, en olisi ikinä uskonut saavani yhtäkään lasta. Kuitenkin, tässä me kaikki viisi nyt olemme - viettämässä jo toista kolmosten päivää.



Rakas raskaus

Hei raskaus, 

me tapasimme viimeksi 363 päivää sitten. Kun kello löi  yhdeksän minuuttia yli aamuyhdeksän, minä erkaannuin sinusta. Jätit jälkeesi litroittain verta leikkaussalin lattialle. Muistan vieläkin, miltä tuntui, kun lapsivedet holahtivat sektioviillosta lattialle. Se oli kuin valtameressä vellova myrsky, joka etsi pakoreittiä. Minä olin se valtameri ja sinä olit se myrsky.

Sinä kohtelit minua kaiken kaikkiaan hyvin, jos niin voi sanoa. Kun raskaustestiin piirtyi viiva, en uskonut sen olevan totta. Samalla kuitenkin varmuus valtasi minut. Jokin oli käskenyt minua "pissaamaan tikkuun" vuorokautta aiemmin kuin oli oikea testauspäivä. Olin ollut säntillinen raskaustestien kanssa ja tehnyt ne juuri sinä päivänä, kun oli määrätty. Niinä testauspäivinä heräsin jo aamuneljältä virtsarakko täynnä ja odotin, odotin, odotin. Nyt keskellä päivää halusin testata tiineyteni mahdollisuuden - muuten vaan.

Viiva oli selkeä. Tuijotin viivan piirtymistä silmä kovana. Siihen se nousi, uljaana ja vahvana. Ensimmäisenä soitin miehelleni: "Voi vittu, mää taidan olla raskaana." Sen jälkeen soitin lapsettomuuspolille ja ilmoitin juhlallisesti tehneeni juuri positiivisen raskaustestin. Minua onniteltiin ja lausuin sanan "kiitos" linjan toiseen päähän niin heleästi ja sointuvasti kuin sen voi sanoa. 

Sinä, raskaus, pelotit minua. En minä toisaalta sinua pelännyt, minä olin monta vuotta jo halunnut sinun asettuvan minuun. Pelkäsin, että menetän sinut. Sinä taisit imeä pelostani voimaa. Kun hermostuneena laskin käden vatsalleni, lähetit sähköiskun nopeudella potkuja ja kosketuksia kämmentäni vasten. Varmistit, että tunnistan jokaisen liikkeet. Osasit pyyhkiä huoleni pois. 

Itsenäisyyspäivänä muistutit minua siitä, että nyt pitää rauhottua ja levätä. Toisaalta, miten olisin voinut levätä yhtään enempää, raskaus? Sinä sait vatsanahkani venymään niin, että se sattui. Sinun takiasi jouduin oppia hengittämään uudella tavalla. Sinä nostit sykkeeni samoihin lukuihin kuin vauvoilla. Liitoskipuja itkin ja kärsin niiden takia yötä päivää. Minä lepäsin niin paljon, kun en voinut muuta!

Siitä huolimatta asetit minulle sinä itsenäisyyspäivänä lamauttavan päänsäryn, omituisen olon, muljahtelua sydämessä, supistuksia ja teit minut totaalisen passiiviseksi. Lääkäri päästi minut kotiin, mutta vain sen takia, että asumme puolen tunnin ajomatkan päässä sairaalasta. Silloin ymmärsin, että sinä raskaus halusit pitää huolen minusta. Halusit muistuttaa, että nyt minun tärkein tehtäväni on kasvattaa vauvoja rauhassa.

Sinä toit minulle suonikohjut takaisin, raidoitit vatsani ja sait tissini roikkumaan. Minulle ne asiat ovat toisarvoisia nykyään. Ei ulkonäköasiat kiinnosta minua niin kuin ennen. En välitä sellaisista enää. Suurimman muutoksen teit minuun ihmisenä. En tiennyt, että ikinä voisin rakastaa ketään näin paljon. En tiennyt, että ikinä voisin olla huolissani kenestäkään näin paljon. Muutit arvomaailmani ja laitoit asiat tärkeysjärjestykseen.

Kaipaatko sinä minua, raskaus? Onko sinulla ikävä meidän yhteisiä hetkiämme? Minä muistelen inholla niitä pitkiä minuutteja, kun olimme yhdessä ottamassa sydänkäyriä. Tuskanhiki kasteli minut päästä varpaisiin ja nosti kyyneleet silmiin. Selällään makaaminen meinasi viedä tajunnan, mutta olin sopinut sinun kanssasi, että pystymme olemaan selinmakuulla toimenpiteiden ajan. Sinä lupasit minulle, että hommat saadaan nopeasti tehtyä. 

Yleensä pidit lupauksesi. Joskus päätit vaikeuttaa sitä nostamalla sykkeeni sataanyhdeeksäänkymmeneen samalla pitäen yhden vauvoista jatkuvassa liikkeessä seitsemäntoista tuntia. Seitsemäntoista kivuliasta tuntia, kun joku koitti tulla kylkiluideni läpi takapuoli edellä. 

Muistatko, kun kuulimme sektiopäivästä? Makasin silloin kyljelläni osastolla ja koitit saada yhden vauvoista tunkeutumaan häpyluuni läpi. Kun kuulit, että päiviä oli jäljellä enää muutamia, otit kaiken ilon irti. Vaikka supistuksia esteltiin lääkkeillä siitä hetkestä eteenpäin, et antanut periksi. Sektiopäivän aamuyönä hoitaja määräsi minut soittamaan mieheni paikalle, jos leikkausta joudutaan kiiruhtamaan. 

Sinä aamuna en meinannut päästä vessanpöntöltä ylös, kun supistukset löivät kuin sata puukoniskua nivusissa. "Ny PER-KE-LE", huusin, kun ponnistin itseni ylös siinä pienessä kopissa. Sinä olit päättänyt, että me todellakin eroamme sinä päivänä. Sinä hulluna aamuna minä itkin ja rukoilin, että pysymme yhdessä puoli yhdeksään saakka. Ja sinä parhaasi mukaan koitit aikaistaa kaikkea ja rikkoa sopimuksemme. 

Minä inhosin ja rakastin sinua, raskaus. En tiedä, tapaammeko me enää. Osa minusta haluaa, että tapaamme joskus. Osa minusta pitää eropaperit vireillä kanssasi. 

Se oli bensaa liekkeihin endometrioosille, kun koitin löytää sinut, raskaus. Loputon ajojahti, jolle ei tuntunut löytyvän loppua. Otit minut hellään syleilyysi sinä päivänä, kun raskaustestiin piirtyi viiva. Levitit sammutuspeiton ja tukahdutit endometrioosin liekit. Siitä minun on kiittäminen sinua, raskaus. 


Yhdessä olimme vetovaljakko, joka sai aikaan jotain aivan käsittämättömän haurasta, kaunista ja täydellistä. Kiitos siitä, raskaus. Kahden päivän päästä tunnen taas leikkaussalin kirkkaat valot silmissäni. Mieleni sopukoissa puristan kätilön kättä ja tunnen, miten voimakas paine purkautuu kohisten bikinirajalla olevasta sektioarvesta. Sinä olit minun myrskyni, minä sinun valtameresi. 




Ny riitti


  • Maaliskuiset 2019
  • Monikko-odottajat 2019
  • Monikkosynnyttäjät 2019
  • Alkuvuonna syntyneet 2019
  • Imetyksen tuki
  • Mamman maitopullo - täyspumppaajien vertaistuki 
  • Turvaistuimet / Bilbarnstolar
  • Monikkolasten imetys
  • Nokian vauvat 2019
  • Kantoliinat ja kantoreput - kysy ja keskustele


Luetteloin ylle sosiaalisen median ryhmiä, joihin olen liittynyt raskaaksi tulon ja synnytyksen myötä. Ei taida olla sellaista asiaa, johon ei löytyisi omaa spesifiä ryhmäänsä.

Mediakasvattajana koen esimerkiksi verkossa olevat vertaistukiryhmät hyvinä. Verkko on esteetön, joka lisää sen käyttömukavuutta. Ei ole rajoittavia kellonaikoja ja ujot sekä aratkin henkilöt voivat helposti liittyä keskusteluun mukaan. Vuorovaikutus tapahtuu verkossa yleensä kirjottaen. Kasvokkain keskusteltaessa ilmeet ja eleet kertovat paljon. Sarkasmi ei avaudu välttämättä näytöltä lukien ja väärinymmärryksiä tapahtuu.

Kasvattajana olen saanut paljon vertaistukea niin odotukseen kuin äitiyteen verkon kautta. Toisaalta tällaisissa vertaistukea tarjoavissa verkkoryhmissä on joskus hankala liikkua niin sanottuna välimallin naisena; kun ei ole henkeen ja vereen vaikkapa täysimettäjä, unikoulun kannattaja, unikoulun vastustaja, sormiruokailija, lapsentahtinen, omaa aikaa vaativa, soseet itse tekevä, neuvolan vastustaja, vähään tyytyväinen tai paljoon tyytyväinen, niin on vaikea ottaa osaa keskusteluun. On myös hankala olla ottamatta osaa keskusteluun, jos niskakarvat nousevat pystyyn pelkästään lukemisesta. Kolmas vaihtoehto olisi vain rullata ohi, hymähtää ja antaa olla. Yleensä kuitenkin huomaan olevani se, jolle on tärkeää tuoda oma mielipiteensä julki.

Kuitenkin olen tietoähkyssä siitä, mitä kaikkea nämä somessa olevat ryhmät tuovat eteeni. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, että jonkun oikea tissi tuottaa enemmän maitoa kuin vasen tai että joku on ottanut kuvan naapurin autosta, jossa turvaistuin on asennettu ehkä väärin? Välttelen niitä, ne ellottavat minua eivätkä ne tällä hetkellä tuo elämääni oikeastaan mitään hyvää. Äitiyden alkuviikkoina ne olivat osittain turvasatama, jossa oli paljon samoja asioita puntaroivia ihmisiä.

Mitä enemmän olen löytänyt omaa äitiyttäni, sitä enemmän olen etääntynyt someryhmistä. Minusta on tullut varmempi ja luotan itseeni. Suurimman työn äitiyden löytämisessä olen tehnyt minä itse, ja arvokkain keskustelu on syntynyt kasvotusten tai hyvien ystävien kanssa tekstaillen.

Samalla tekisi mieli kommentoida someryhmien epätoivon hetkiä seuraavasti: "SINÄ TEET KAIKEN OIKEIN, ÄLÄ KUUNTELE MUITA, TEE NIIN KUIN ITSESTÄ HYVÄLTÄ TUNTUU!" Jos esimerkiksi nettikaverin vauva nukahtaa puolessa minuutissa itsekseen sänkyyn ja sinun vauvasi tarvitsee pulloa, tissiä ja laulua nukahtamiseen, anna ne vauvalle. Jos sinun neljän kuukauden ikäinen vauvasi heräilee yössä 20 kertaa ja nettikaverin vauva nukkuu 14 tuntia putkeen, ehkä niitä kaverin vauvan unia voi kyseenalaistaa. Tai antaa olla, jättää kommentoimatta, rullata ohi.

Someryhmissä tuntuu olevan tärkeää myös eriytyä. Jos saman vuoden odottajat ovat samassa ryhmässä, tarvitaan hetken päästä erikoisryhmä joka kuukaudelle. Sitten tarvitaan ryhmät monikkoja odottaville. Hetken päästä todetaan, että puoleen väliin vuotta lyödään viiva. Ensimmäisen puolen vuoden aikana synnyttäneet ovat omassa ryhmässään ja viimeisen puolen vuoden aikana synnyttäneet ovat omassa ryhmässään. Lopputulema on se, että kohta löydän itseni "Tammikuiset 2019 identtiset kolmoset Nokialla" -ryhmästä.

Tästä pääsemme aasinsiltana Syömishäiriöliiton #siivoosome -kampanjaan. Siinä tarkoituksena on olla seuraamatta sellaista sisältöä, joka saa seuraajassa aikaan huonoja viboja - oli se sitten pahaa mieltä, riittämättömyyden tai huonommuuden tunnetta. Tämä äitiaasi nyt julkaisee  blogikirjoituksensa, könyää itsensä sillalle ja siivoaa somensa. Osa alussa esitellyistä ryhmistä jää, osa lähtee.

Haluan siteerata vielä loppuun nimeltä mainitsematonta ihmistä, joka osuvasti kommentoi yhtä somessa paljon keskustelua herättänyttä  kirjoitustani: "Kun kirjoittaa selviytymiskeinona ajatuksiaan blogiin, ja muut lukevat sitä vakavasti otettavana journalismina. 😄" Tuottamani somesisällön, niin blogin kuin Instagramin, näen virtuaalisena päiväkirjana. Virtuaalisena päiväkirjana, jossa kerron elämästämme kolmen samanikäisen lapsen kanssa. Tämä on minulle myös selviytymiskeino ja tietynlainen terapiamuoto.

Kirjoittaminen on aina auttanut minua jaksamaan. Yksi syy siihen, miksi haen uutta näkö- ja tulokulmaa sosiaaliseen mediaan sekä yksityisenä henkilönä että perhe-elämästä kertovana on se, että saan kritiikkiä, jossa joidenkin ihmisten mukaan nostan itseäni ylemmäs olemalla kolmosten äiti. Minä olen äärimmäisen onnellinen äiti kolmelle tyttärelle. Harvemmin tällaista polkua elämässään valitsee itse. Minä kuljen sen polun läpi äärimmäisenä ylpeänä äitinä. Minä voin äitinä antaa vinkkejä, jos minulta niitä kysytään. Kysyn myös paljon mielipiteitä ja näkökulmia, miettimättä tippaakaan onko vastaaja esimerkiksi lapseton tai viiden lapsen kasvattaja. Tee sinäkin niin.





Se kenen maitoa juot, sen lauluja laulat?

Tissit, daisarit, lollot, tisukat, lolsterit, rinnat, tisuliinit - tässä ensimmäiset mieleen tulleet synonyymit rinnoille. Jos aikaisemmin tuli koettua rinnat jotenkin seksuaalisiksi, raskauden ja imetyksen myötä ne ovat ainakin itselle muuttuneet maitoa tuottaviksi ruokintavälineiksi. Alkuun ne olivat kivikovat ja kipeät maidonnousun takia. Nyt ne roikkuvat mukana löysinä ja hyllyvinä muistuttaen 1990-luvun puristeltavia stressileluja.

Olen imettänyt kohta vuoden. En varmaankaan ikinä olisi onnistunut koko hommassa näin hyvin ilman synnytyssairaalani lempeää kätilöä, joka päättäväisesti toi sänkyni viereeni rintapumpun ja kädestä pitäen opetti sen käytön. Siinä minä tötteröt tisseistä huudatin rintapumppua ja isä juoksutti teholle vauvoille puolen millin ruiskuissa kolostrumia. Hiljakseen puolen millin ruiskut vaihtuivat kolmen millin vetoiseksi. Sitten saalis olikin puolen desin pulloissa ja parin viikon päästä puhuttiin jo neljänneslitran tonkista.

Imetystä kokeiltiin muutamaan otteeseen sairaalassa, mutta rehellisesti sanottuna se ei tuntunut oikealta eikä hyvältä. Vauvat olivat niin pieniä ja heiveröisiä ja rintani olivat valtavat heihin verrattuna. Energiaa kului aivan turhaan meiltä kaikilta siihen ähellykseen. Vastasyntyneiden teholla sovin lasten omalääkärin kanssa, että imetyksestä ei puhuta nyt minulle sen enempää. Koneelle kirjattiin, että äiti lypsää vauvoille kaikki maidot. Ja niin minä teinkin, yötä päivää kolmen tunnin välein.

Minua tsempattiin ja minua kummasteltiin. Minulle kerrottiin, että vain rinnasta imiessä lapsi on lähellä äitiä, että pulloruokinta ei ole aitoa välittämistä. Käskettiin lopettamaan "koko touhu" ja kauhisteltiin tuttipullojen pesua. Moinen arvostelu tuntui oudolta. Tuotin maitoa kolmelle keskoselle, jonka voimat eivät riittäneet rintaruokailuun. Pumppasin puolen päivän ateriat kerralla, enkä kokenut sitä haastavana. Nämä negatiiviset ihmiset eivät itse asiassa kertaakaan kysyneet minulta sitä, että miltä pumppaus minusta tuntuu. Olisin voinut vastata, että se tuntuu vaivattomalta ja samalla helpottavalta, että voin äidinmaidolla ruokkia lapsiani.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, tammikuu 2019.)



Kun kotiuduimme, sain sairaalan maitokeittiöltä kylmäkassillisen äidinmaitoa kotiinviemisiksi - omaani tietenkin. Ylituotantoa oli siis, niin hullulta kuin se kuulostaa. Vauvat saivat eräänlaista jauhemaista ravinnerikastetta alkuun, ja sitä oli helppo mitata pulloon tissimaidon kaveriksi. Meillä oli tarkat maitomäärät millien tarkkuudella jokaiselle. Isä mittasi tuttipulloihin maidon, lisäsi ravinteet ja sekoitti pullot. Sitten alkoi pullotushetket, jotka hiljakseen nopeutuivat.

Imetys rinnalta ei edelleenkään onnistunut. Se sattui. Se sattui niin paljon, että huusin sisäisesti ja itkin enemmän kuin pahimpien liitoskipujen aikaan. Ensimmäisen parin kuukauden jälkeen vauvat alkoivat pulautella runsaammin ja pumppausta piti lisätä, että pysyi maitomäärissä mukana. Oli pumppausliiviä, ja muita virityksiä. Pullosyöminenkin alkoi tökkiä ja imetyshetkien yrittämisestä olin jo luopunut kokonaan. Syvällä sisimmissäni olin häpeissäni ja pettynyt täysin itseeni.

Korviketta kului ensimmäisinä kuukausina minimaalisesti. Pienin tytöistä tarvitsi kasvunsa tueksi ainoastaan rintamaitoa, joten pakastimme satunnaisia annoksia niin sanotuksi puskuriksi. Nyt jokainen voikin sitten arvata, suostuuko yksikään tytöistä syömään sulatettua maitoa...
Kun vauvat vahvistuivat, halusin kokeilla, josko rintaruokinta onnistuisi. Onnistuihan se, joten kuten. Imuotteet olivat huonot, imetys sattui liian paljon ja se kuormitti henkisesti. Oli aika palata pumppauksen pariin.
 (Lainaus omasta päiväkirjasta, maaliskuu 2019).


Keväällä soitin lääkäriin ja tiedustelin osaavaa lääkäriä, oikein konkaria, liittyen pienten vauvojen huuli- ja kielijänteisiin. Sain kolme peräkkäistä aikaa seuraavalle päivälle. Pakkasimme pesueemme ja lähdimme. Parkkihallissa otin kaksi vauvaa tuplakantoreppuun ja isä työnsi yhtä vaunuissa. Ilmassa oli tietynlaista suurta urheilujuhlan tuntua: kohta saisimme pitkään vaivanneeseen ongelmaan ratkaisun, toivottavasti. Lääkäri kuunteli meitä tarkasti, tutki vauvat ja kohta oltiinkin jo toimenpidehuoneessa. Itkin, kun tuntui siltä, että sydämeni päältä olisi nostettu tonnin painoinen lohkare. Itkin, kun vauvat itkivät. Itkin, kun meitä oli kuunneltu. Itkin, kun en osannut lopettaa itkemistä. Isä kysyi, miten on parasta hoitaa vauvoja kotona operaation jälkeen. Lääkäri katsoi minua syvälle silmiin ja totesi: "Imetys on nyt paras hoito." Nyökkäsin totisena takaisin.

Muutama viikko sitten kävimme lääkärissä ja hetken päästä olimme kaikki toimenpidehuoneessa. Lääkäri järjesteli instrumenttejaan ja operoi huuli- ja kielijänteet kuntoon. Kun lohdutin itkevää lastani, lääkäri katsoi minua luottavaisesti silmiin ja sanoi imetyksen olevan parasta hoitoa.
Kotona alkoikin varsinaiset tissitalkoot. Kaikilta tytöiltä sujui syöminen! Ja he söivät itsensä kylläiseksi rinnasta.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, huhtikuu 2019.) 


 Aina pelotellaan pahalla pullolla ja todetaan sen pilaavan imetyksen. Minä sanon nyt suoraan oman mielipiteeni: höpö, höpö. Jokainen vanhempi ruokkikoon lapsensa itselleen sopivalla tavalla. Tavalla, joka ei kuormita eikä lisää stressiä. Meillä vauvat nappasivat tissin suuhunsa ja söivät kuin vanhat tekijät. Isä ahmi netistä imetystietoutta ja minä imetin. Ja imetin. Ja imetin. Ja imetin. Se oli fantastista! Pulloja ei tarvinnut enää pestä ja steriloida kahdeksaa kertaa päivässä, kun oli tissiä syövät lapset!

Olimme missä tahansa, minä imetin. Jos aiemmin oltiin huolissaan jaksamisestani pumppauksen suhteen, nyt osa oli huolissaan jaksamisestani imetyksen suhteen. Otin huolen vastaan ja totesin, että ei huolta! Elämänlaatuni parani jänneoperaation myötä. Tyttöjen syöminen sujui, puklailut vähenivät ja vatsavaivat olivat minimissä. Samalla sain verta vuotavat kipeät rinnat, tiehyttukoksia, rintatulehduksen ja piimäkokkareita. Siitä huolimatta - MINÄ IMETIN JA SE OLI MAHTAVAA.

Joku sanoisi, että tisseihin luottamalla kaikki selviää. Tissini ovat erittäin luotettavat. Olen aina kokenut, että ne eivät ainakaan vuoda minkään tason salaisuuksia. Karu fakta on se, että rasitus rinnoissani on niin suuri, että se tuottaa kipua. Nyt kärvistellään ja toivotaan, että joskus on edessä vielä seesteiset imetystuokiot, jolloin korvissa ei humise eikä jalka potki lattiaa.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, toukokuu 2019.) 



Nyt eletään joulukuuta ja imetän edelleen. Imetyskipu kesti aikansa, mutta loppui kuitenkin. Kesän tissimaratoneina en olisi uskonut, että saapuu aika, kun vauvat käyvät rinnalla muutamia kertoja päivässä. Imetys on muuttunut neutraaliksi asiaksi minulle. Samalla se on myös minun oma tuntemus aiheesta, minun oman kokemukseni myötä. Yötkin muuttuvat hiljakseen rauhallisemmiksi; hitaasti, mutta varmasti.

Jos minulta kysytään, miksi imetän, se tuntuu minusta hassulta. Näen tämän asian muun muassa taloudellisena: kun korviketta kuluu vähemmän, niin rahaa jää enemmän esimerkiksi vaippoihin. Ja ihan oikeasti, miten kenellekään kuuluu edes koko asia?


Imetys itsessään on herkkä aihe. Olen törmännyt ihmisiin, joilla on monia mielipiteitä imetyksestä ja vauvan ruokkimisesta yleisestikin. Toisilla imetys sujuu kuin tanssi, jotkut ovat tietystä vinkkelistä katsoen jopa fanaattisia imetyksen suhteen. Joku tandemimettää tuosta noin vaan, ja toinen syöttää korviketta. Kaikki tavat ovat erittäin FINE!On myös äitejä, jotka eivät voi imettää. Jokaisen kroppa toimii eri tavalla, se todentui itsellenikin sektion jälkeen. Ensin maitoa ei tullut yhtään, muutaman päivän päästä tissit roikkuivat polvissa ja meikämandoliini kylpi hiessä ja maidossa. Lypsykone pauhasi ja pullot täyttyivät. Se oli minun kroppani tapa toimia.
(Lainaus omasta päiväkirjasta, syyskuu 2019.) 

Maaliskuu 2019, ruokatauko shoppailun välissä





Kesäkuu 2019, ruokatauko kesälomareissulla

Rakas päiväkirja

4.12.2019


Käsi. Viisi sormea. Kun rannetta pyörittää, käsi liikkuu. Sormia voi taivuttaa. Niitä voi liikuttaa yksitellen, samaan aikaan tai yhdistellen näitä toimintoja. Sormen voi laittaa suuhun; oli se sitten oma tai kaverin leipäläpi. Katselen syöttötuolissa istuvaa tytärtäni ja hänen suurta innostusta omasta kädestään. Ja viidestä sormestaan. Itse koitan lähinnä osua lusikalla omaan suuhuni puurolautanen edessäni.

Jos edellisiltana asetin pääni tyynylle 19.53, jo 19.54 olin täysin unessa. Harvinaista kyllä, sain nukkua lähes neljä tuntia putkeen. Neljän tunnin yhteneväisellä unijaksolla jaksaa jo hyvin. Loppuyö oli yhtä silppua: syöttöjä, yhden virkeän vauvan nukuttamista, hyssyttämistä. Aamulla herään sohvalta, kun halusin antaa miehelle pidemmän unipätkän. Sohvalta pääsee nopeampaa könyämään itkevien vauvojen luo.



5.12.2019


Keho tuntuu raskaalta, jalat liikkuvat vain pakosta. Jossain syvällä sydämessä on umpisolmu, mikä päättäväisesti tuntuu kiristyvän. Tiedän sen solmun kiristäjän nimeltä. Se on Suru. Suru saapuu luokseni aina tänä päivänä, joka vuosi. Se löytää minut, missä tahansa olenkin. Se ilkkuu, se pakottaa kyyneleet silmiin ja saa hampaat porautumaan huulista läpi.

En kaipaa Surua tänään. Suru sattuu tietämään, että tänään on sen päivä. Tänään on vuosipäivä Erittäin Tärkeän Ihmisen menehtymiselle. Sattuu, on paha olla. Ottaisin mieluummin pääni sisälle Kaipuun, Ikävän tai Haikeuden. Jopa pitkät, terävät tikut kynsien alla olisivat parempi kuin Suru.

Suoristan selkäni, suljen silmäni. Tunnen, miten ylähampaani painautuvat alahampaitani vasten. Kädet puristuvat nyrkkiin. Hartiat nousevat korviin. Hengitän sisään ja ulos. Kehoni rentoutuu, mieleni ei. Avaan silmäni ja tuijotan peilikuvaani uhmakkaana. En halua Surua luokseni. En tänään.

Ilmeettömänä järjestelen tavaroita. Pyykit pyykkiin. Roskat roskiin. Teen  kaappiin tilaa kantamalla tavarat sieltä toiseen kaappiin. Otan pinnasängyn jalkojen alta rikosromaanit, suoristan sängyn ja laitan rikospähkinät takaisin nostamaan sängynpäätyä. Kun pidän itseni kiireisenä, en ehdi ajatella. En ehdi surra. En ehdi kaivata. En ehdi ikävöidä.

Illalla katselen pinnasängyissä nukkuvia tyttäriäni. Kurkkuani kuristaa. Pimeys ympäröi minut siihen aikaan ja paikkaan. Solmu, joka sydäntäni on koko päivän ajan kiristänyt, tuntuu antavan periksi. En pysty hallitsemaan enää itseäni.

Istun lattialla ja se tapahtuu. Suru murtaa minut. Ikävä nuijii minua sisältä. Kaipaus avaa kyynelkanavani. Annan kyynelten juosta kasvoillani. Jaksoin tämän päivän. Minä selvisin.



6.12.2019


Tänään jalka nousee kevyesti. Kello 7.26 olen järjestänyt koko perheen jo vaunulenkille. Minulla on kantorepussa yksi vauva, isällä vaunuissa kaksi. Vaikka lähtö oli "KOMPPANIASSA HERÄTYS, NY MENNÄÄN!" -tyylinen, ehdin kopata kahvit keittimestä termariin. Siinä kävellessämme totean, että vuosi sitten minulla oli vauvaa, istukkaa ja lapsivettä mahassani kilomääräisesti enemmän kuin nyt kyydissä  olevalla painoa.

Kotiin päästyämme jatkan eilen aloittamaani raivausurakkaa ja saan sen valmiiksi. Isä alkaa ennen iltavuoroaan vuorostaan kantaa eteisestä roskasäkkejä roskiin sekä täyttämään varastoa vaatepusseilla, jotka aikanaan kulkeutuvat hyväntekeväisyyteen.

Linnan juhlien lomassa mummu nukuttaa kaksi vauvaa suit sait sukkelaan. Itse keskityn syömään joulutorttuja ja miettimään, millaisen mekon itse pukisin Linnan juhliin. Kolmas vauva hihkuu, kikattaa ja pyörii, ehkäpä juhlistaakseen itsenäistä isänmaatamme. Lopulta hän saa unen päästä kiinni tutussa ja turvallisessa sitterissä.

Kun isä tulee töistä, katsomme Sorjosta Areenasta. Keskitymme silmä kovana katsomiseen noin 4,5 sekuntia, kunnes nukahdammec molemmat tyytyväisen autuaina sohvalle.





Rakas päiväkirja

Seitsemän päivää allekirjoittaneen pään sisällä. Jokaiselta päivältä ajatuksia, otteita ja pohdintoja. Ei ehkä niinkään selviytymisopasta kolmoselämään, vaan aitoa ajatuksenjuoksua. 



30.11.2019


Pelkkää samalla neliöllä makaamista, potkimista ja huutamista. Puremista, hakkaamista, toisen päälle kipuamista. Itkemistä, raivoamista, kiusantekoa. Hampaiden kiristelyä, konemaisia liikkeitä ja siirtymästä siirtymään selviytymistä.

Kunpa voisi juosta tulikuumasta saunasta nato-ohjuksena avantoon. Pommilla ja alasti.



1.12.2019


Aamupuurolla katselen  kolmea pientä linnunpoikasta. Kolmea suloista linnunpoikasta. Siinä he napottavat suut auki lusikan nähdessään. Hiljaa, rivissä. Pieni kyynel juoksee silmäkulmastani ja onni kutittelee mahanpohjaa.

Kaikki, mitä teen, tuntuu soljuvan hyvin. Ulkona on vähän pakkasta ja lunta, sekin tuntuu maailman upeimmalta asialta.  Lattialla maatessani jokainen tytöistä käy antamassa minulle märän pusun ja kiskomassa hiuksiani. Herkistyn vähän. En ole varma, nousevatko kyyneleet silmiini infernaalisen hiustenrepimisen aiheuttaman kivun vuoksi vai ihanan eleen takia. Pyyhin hihallani kuolat ja kyyneleet pois kasvoiltani.



2.12.2019


Aamuviideltä revin joulukalenterin luukkua auki ja imeskelen sentti kertaa sentti kokoista  suklaapalaa hurmioituneena silmät kiinni pimeässä olohuoneessa.

Aamupalalla keho vaatii suolaa, rasvaa, sokeria. Puuro maistuu tylsältä, vesi on tylsää, kaikki on tylsää. Kaivelen kaikki kaapit ja piilot makean toivossa. Pyörittelen kädessäni xylitolipastillirasiaa. Maistuisi omenalta, mutta laksatiiviset vaivat eivät inspiroi.

Vessassa huomaan menkkojeni alkaneen. Se selittää lauantain kaamean olotilan, eilisen vollottamisen ja tämän päivän makeannälän. Samalla kuitenkin pelottaa, vyöryykö endometrioosikivut niskaan.

Kirpputorin sovituskopissa huomaan tutun menkkapöhötyksen vyöryneen - ei onneksi niskaan, vaan keskivartalolle. Mutta ei lamauttavia kipuja!

Seurueemme herättää kysyviä katseita ja hilpeyttä. Vastaan katseellani hymyillen ihmisille samalla, kun sohvalla imetän yhtä vauvoista. Vauvan on vaikea keskittyä, ja oikean rintarauhaseni näkee noin joka kolmas käytetyn tavaran liikkeen asiakas.



3.12.2019


Herään kello 6.30 sohvalta karmeaan rääkäisyyn. Yksi vauvoista on aamuyöllä pitänyt nukuttaa sitteriin, kun omassa sängyssä vaan huudettiin ja vanhempien välissä taasen kiipeiltiin, kikkailtiin ja revittiin kaikkea, mitä käteen sattui. Nyt samainen tytön tylleröinen päätti, että uni seis ja huomenta taloon.

Päivinä, joina mies menee iltavuoroon, on aikaa ajatella ja toimia. Niin kuin tänään. Voi jo aamulla pukea vaatteet, syödä aamupalan. Aamuisin on kiva tehdä asioita yhdessä; aamupuuro, tyttöjen aamupesut ja aamupäikkärit menevät jouheasti.

Illasta taas hiipii ajoittain epätoivo ja ikävä. Kaupungin perhepalveluiden kanssa on sovittu, että he käyvät meillä miehen ollessa iltavuorossa. Työntekijä kylvettää tytöt, ehkä laittaa tiskit ja pyykitkin, jos aikaa riittää.

Tänään käynti kuitenkin peruuntuu. Kylvyt jää kylpemättä, tiskit laittamatta ja pyykit ripustamatta. Tänä iltana äidin ja tyttärien saumaton yhteistyö yllätti ja kaikki talon naiset makaavat kello 19.53 omissa sängyissään.